Kesäteatterikin voi olla hieno kokemus
En tiedä tuleeko kenellekään yllätyksenä, mutta en ole liiemmin suomalaisen teatterin ystävä. Enkä varsinkaan kesäteatterin, vaikka joka vuosi yksi tai kaksi kappaletta tuleekin kuikuiltua. Kesäteatterin suurin vika on siinä, että se on niin kivaa ja harmitonta. Ja riskitöntä ja yllätyksetöntä. Ja vähä-älyistä.
Mutta pääasiakaskuntaa, mummobussilastillisia pitää kai miellyttää aina täsmälleen samaan kaavaan sopivilla esityksillä. Niinpä esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginpuistossa nähdään joka vuosi taidokasta musisointia ja laulantaa, jota silmän lumeeksi sitoo jonkinlainen välttävä juonikyhäelmä.
Tämän kesän Albatrossi ja Heiskanen on tyyppiesimerkki tästä. (Tosin pisteet Martti Töttölälle, että yritti täksi kesäksi saada Gogol Bordellon musiikkiin perustuvan näytelmän pystyyn, mutta homma tyssäsi tekijänoikeuksiin ja rahaoitukseen). Mutta kyllä Albatrossinkin nyt suuremmitta tuskitta kitui läpi, näki tuttuja ja ihan kliffaa oli.
Eilen sunnuntaina tuli kuitenkin kesäteatterikokemus toisesta maailmasta, Pirttikoskelta.
Tottahan olin kuullut ja lukenut ilmiöstä aikaisemminkin, mutta tämän vuoden kappale ”Sankareita ja sponsoreita” iski Nuijamiehen nauruhermoon kuin miljoona volttia - eikä kyse ollut mistään puskafarssista ja pieruhuumorista. Pirttikosken monilahjakkuus, maanviljelijä Seppo Holttinen on kirjoittanut, ajankohtaisen ja myös paikallisesti kantaa ottavan tekstin suvaitsevaisuudesta, joka ei taatusti ollut hienosteleva, sievistelevä tai vaikeatajuinen, mutta silti herkkä ja paikoin jopa syvällinen, rujo ja rohkea. Mutta ennenkaikkea hauska. Niinhän se on, kuten Holttinen alkuspiikissään totesi, kaikki me olemme loppujen perin aika naurettavia.
Pirttikoskesta ei tee hyvää yksin Holttisen taituruus, vaan koko yhteisön paneutuminen asiaansa. Kaikki järjestelyt parkkeerauksesta väliajan tarpeeksi pitkään myyntiaikaan on hoidettu loistavasti. Ja miljöö on totta kai upea ja sitä rataa. Kovin juttu on kuitenkin harrastajanäyttelijöiden osaaminen. Lypsykoneasentaja Ismo Jokinen hakkaa manne Valtteri Mandelinina aika monta ammattinäyttelijää laudalta. Rahaa lavasteisiin ynnä muuhun ei varmasti ole käytetty tolkuttomasti, mutta kaikki on mietitty ja tehty huolella. Ja onhan sen oltavakin, muuten ei täytettäisi tuhatpaikkaista amfiteatteria, joka sijaitsee loputtoman kärrypolun päässä täysin hevon helvetin näreikössä. Näin positiivisesti ilmaistuna 
Pakko on myöntää, että tuskin olisi tullut lähdettyä tänäkään vuonna köröttelemään, ellei pääroolihahmona olisi ollut ”Eenokki Suopunki, kovassa nosteessa oleva poninhäntäinen kuntapäättäjä, joka on tunnettu räväköistä kannanotoistaan”. Ei Eenokin hahmossa loppujen lopuksi paljon muita yhtymäkohtia elävään elämään ollut, mutta Holttisen kritiikki kuntaliitosta ja muita paikallisesti polttavia aiheita kohtaan oli tarkkanäköistä. Kuulemma mies on istunut yhden kauden itsekin kepun valtuutettuna Kalvolassa, mutta ei viihtynyt valtuustopenkissä. Se on voitto ainakin teatterille ja paikalliselle kulttuurielämälle.
Eenokki Suopunki on varmaan historiaa huomisen viimeisen näytöksen jälkeen, mutta Pirttikosken reissusta tuli meikäläiselle takuuvarma kesätraditio.
