NUIJAMIES

Kävin keskiviikkona istumassa päivän yläasteella, seurasin siis ysiluokkien opiskelua kuuden oppitunnin ajan. Ideana oli tietenkin tavallaan ehättää telkkarin edelle ja katsoa, mitä se meno on. Reppari aiheesta ilmestyy viikon päästä sunnuntaina paperilehdessä.

Sen verran täytyy kuitenkin ennakkoon sanoa, että herätti paljon ajatuksia, vaikka kyse tietenkin oli todella lyhyestä ajasta. Itseä epäilytti etukäteen myös se, kuinka autenttisen kuvan koulusta saan, kun toimittaja pölähtää luokkaan. Epäilykset kuitenkin hälvenivät ensimmäisen tunnin jälkeen - oppilaat reagoivat poikkeavasti oikeastaan vasta sitten, kun valokuvaaja tuli mukaan. Se on varsin tuttu ilmiö toimitustyöstä noin ylipäätään.

Saas nähdä, kuinka Ysiluokka-dokkarin tekijät pystyvät etäännyttämään kamerat oppilaiden mielestä sitten syksyllä. Jos siis ylipäätään kuvauksia päästään tekemään Lyseolle. Oppilaiden ja opettajien suhtautuminen joka tapauksessa on varsin myönteistä.

Myönteistä oli suhtautuminen myös meidän juttuideaamme. Opettajilla oli tarjota erittäin paljon näkemyksiä omasta roolistaan sekä ennakkoluuloista ja vallitsevista käsityksistä yläkouluja kohtaan. Yläkoulujahan pidetään suoranaisina kauhun tyyssijoina, joissa opettajat ja oppilaat kiusataan hengiltä - vain puolihullu on duunissa siellä.

Suurin piirtein vastaava kuva minulla oli voimassa omilta yläastevuosilta Nurmijärveltä. Lama oli silloin syvimmillään, ja elämä koulussa lähenteli puhdasta anarkiaa. Sanotaan, että koulua ei ole kehitetty sitten viime laman, ja määrärahat ovat jääneet sille tasolle. Voin kertoa, ettei tasan takuulla pidä paikkaansa. Asiat ovat muuttuneet. Eteenpäin on menty, kuten Antti Muurinen asian ilmaisisi. Koulut ja opettajat ovat mielestäni yllättävän hyvinkin ajassa kiinni, kun sai nähdä, mitä asioita tunneilla käsiteltiin.

Tuntuu, että nuoria demonisoidaan pääasiassa aivan turhaan. He ovat huikeasti fiksumpaa väkeä kuin vanhempansa samassa iässä. Tai jopa nykyään. Mutta nuoret ovat nuoria, oli tietopohja tai älykkyysosamäärä mikä hyvänsä.

Mutta lisää näkemyksiä ja kokemuksia vähän strukturoituneemmassa ja mietitymmässä muodossa reilun viikon päästä printissä.

Muutama sananen vielä keskiviikon lehden kolumnistani, joka on herättänyt pientä polemiikkia keskustelupalstalla ja yleisönosastossa. Mikä tietysti oli tarkoituskin. Eihän pakina tai kolumni ole minkään arvoinen, ellei joku polta sen ansiosta hihojaan.

Vaikka juttu oli kirjoitettu pakinatyyliin, pointti sen taustalla on pitävä. Joku analysoi foorumilla osuvasti, että Suomessa pitäisi siirtyä muodollisen pätevyyden palvonnasta osaamisen arvostamiseen. Olen tismalleen samaa mieltä.

Olen ollut mukana muutamassakin rekrytointiprosessissa, jossa tohtorintutkinnon itselleen lukeneet ovat munanneet itsensä totaalisesti haastattelussa ja osoittaneet, ettei heillä ole kokemuksen, luonteen, osaamisen tai muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien puolesta minkäänlaisia mahdollisuuksia hoitaa menestyksekkäästi hakemaansa tehtävää. Mutta se ei tietenkään estä valitusten tehtailemista ja suurta julkista katkeruutta, jos joku ilman tohtorintutkintoa tulee valituksi.

Tohtorius voi pätevöittää professoriksi tai tutkijaksi, mutta ei esimerkiksi johtajaksi. Yhtä vähän minä kirjoitan juttuja lehtiin maisterin tutkinnollani. Joku jo epäili, että olen sen takia katkera yliopistoa kohtaan, etten pärjännyt opinnoissani - päinvastoin, minua hävettää, että pärjäsin niin hyvin niin olemattomalla panoksella. Eikä se johdu siitä, että olisin jotenkin ylivertaisen älykäs tai lahjakas, vaan siitä, että vaatimustaso oli lähes olematon.

Enkä sitä paitsi ole lainkaan katkera yliopistolle. Siellä oli erittäin hienoa. Vaikka luennoilta tai tenttikirjoista en paljon oppinutkaan, akateeminen vapaus sopi minulle hyvin. Väitän, että imin omalla ajallani ihan riittävästi yleissivistystä maailmankirjallisuudesta ja paljon osaamista omista kiinnostuksenkohteistani, jopa siitä viinanjuomisesta. (Ja jos se tekee minut sopimattomaksi vastaanottamaan partiolaisparaatia, niin partiolaiset varmaan ilmoittelevat itse :) )

Ei yleissivistyksen kartuttamiseen työelämässä juuri aikaa ole. Mutta jos puhutaan ammatillisten asioiden oppimisesta, osaamisesta ja sen sellaisesta, työelämä on ylivoimaisesti paras opettaja.

Sen takia ei voi mahtua tajuntaan, että jotkut marisevat esimerkiksi Lauri Ihalaisen (tiedän, on demari, ja minä en saisi sanoa tästä siis mitään) nimittämisestä valtakunnan sovittelijaksi. Kukaan ei edes kiistä, etteikö hän olisi suurin piirtein osaavin kuviteltavissa oleva elävä ihminen tuolle postille, mutta kun hänellä ei ole sitä yliopistotutkintoa. Voi voi.

Ihalainen olisi varmaan ihan huikeasti pätevämpi valtakunnansovittelijaksi, jos mies olisi opiskellut aikanaan seitsemän vuotta etnomusikologiaa ja tietäisii kaiken bongorumpujen mystisestä dialektiikasta suhteessa Nandi-heimon metsästysriittien muotoutumiseen paleotsooisen kauden jälkeen.

Vai onko sittenkin meidän kaikkien kannalta parempi, että aika on kulunut työmarkkinapolitiikkaan tutustumiseen?

Onkohan lehtiartikkeleilla ja blogikirjoituksilla loppujen lopuksi paljon eroja? Ainakin se, että tällainen blogi on paljon vapaampi, nopeampi ja kätevämpi formaatti. Kirjoittelin juuri ensi tiistain Alanurkka-kirjoitustani printtilehteen. Oli pakko tehdä se nyt, koska maanantaina en ehdi. En siis voinut kirjoittaa mistään ajankohtaisesta, koska modernissa tiedonvälityksessä nyt pinnalla olevat uutiset ovat tiistaina jo unohdettua esihistoriaa. Piti siis keksiä jotain ajattomampaa. Päässä pyörii tasan kaksi asiaa, politiikka ja vauva. Politiikasta en printtiversioon voi kirjoittaa, koska yhteiskunnallinen hygienia sitä vaatii.

Olen muuten nykyisin ihan helkkarinmoinen riippakivi työnantajalle. Salaliittoteoreetikot pohtivat koko ajan, kuinka vaikutan siihen, mistä ja miten kaupungin asioista kirjoitetaan. Se johtaa enemmänkin siihen, että julkisesti lehden on hankala ottaa kantaa asioihin, joista se sattuu olemaan samaa mieltä kanssani. Uskottavuuden säilyttääkseen, lehden olisi siis oltava eri mieltä asioista kanssani, vaikka se sattuisi olemaan samaakin mieltä. Perverssiä.

No, kesällä tilanne ehkä helpottaa. Ja täällä blogissa saan olla vapaa kuin taivaan lintu. Tämä foorumi on avoin kaikille, joten jopa minäkin saan kertoa mielipiteitäni. Se on minulle aika helvetin kova ja arvokas juttu. Välillä on tuntunut nimittäin siltä, että poliitikkona ja toimittajana sananvapauteni on erittäin paljon rajoitetumpi kuin kenen tahansa tallaajan. Kuinka nurinkurista ja perverssiä se oikein onkaan?

Tuollaisissa Alanurkka-kirjoituksissa on muuten ihan miljoonia kirjoittamattomia sääntöjä. Hämeen Sanomat on Hämeen Sanomat, joten ei saisi ärsyttää uskovaisia, lehden hallitusta, vanhuksia (anteeksi, seniorikansalaisia), Akateemista Karjala-Seuraa, lottia jne., jne ja jne. Tosin reaalitodellisuudessa asiat ovat paljon tietenkin muuttuneet ja enää suhteellisen harvat laskevat viivottimella eri asioille annettua palstatilaa tai kuvien kokoa ja määrää eri aatesuuntia edustavista ihmisistä. Pääasiassa ratkaisut tehdäänkin jo journalistisin perustein. Mutta kaikki eivät sitä usko, ja monenmoisia pohjavirtoja pitää ottaa huomioon.

Sellainen korpeaa. Lisäksi lehtikolumnin muodon ja sisällön lisäksi täytyy ottaa huomioon mitta. Meikäläinen tykkää kirjoittaa nopeasti ja tajunnanvirtaa. Saadakseen kolumnin tasan 2800 merkkiä pitkäksi, menee triplasti aikaa sen lyhentämiseen ja sanojen hinkkaamiseen. Se tekee kyllä varmaan hyvää teksteille lopun perin, mutta en tykkää nysväämisestä.

Mutta lähden tästä hoonaamaan alla olevaa tekstiä kolumniformaattiin joka ilmestynee siis ensi tiistaina (ellei joku taas jostain syystä hyllytä sitä), te voitte lukea sen raakaversion jo täältä heti! I like!

”Olen luvannut, että en kirjoita mitään rasittavia vauvajuttuja, vaikka sellainen perheeseen tulikin. Toimittajilla – etenkin nais-sellaisilla – kun on tapana vuodattaa edustamiinsa julkaisuihin tauotonta virtaa kestovaippailun uusista trendeistä, korvatulehduskierteestä ja ylipäätään kaikista hälyttävistä yhteiskunnallisista epäkohdista, jotka alkoivat vaania lapsiperheitä juuri silloin, kun toimittajaperhe koki iloisen perhetapahtuman.
Ei pitäisi lupailla, kun ei pysty pitämään. Tilanne on kuitenkin vaikea: tällä hetkellä elämään ei mahdu muuta työn lisäksi kuin vauva ja kunnallispolitiikka. Ja siinäkin on muuten ihan liikaa (ilmoittaudun täten kannattamaan Stefan Wallinin Islanti-mallia perhevapaiden suhteen).
Joka tapauksessa, politiikasta en voi hygieniasyistä tällä palstalla kirjoittaa, blogipalvelun teknisistä yksityiskohdista tuskin kukaan haluaa lukea, joten jäljelle jää tämä vauvahommeli. Anteeksi (kuten on nyt muotia pyytää).

Vauvan syntyessä ihmisillä – etenkin nais-sellaisilla – on tapana kertoa tuoreille vanhemmille, kuinka mikään ei ole enää kuin ennen ja kaikki muuttuu. Se on tietysti aivan totta.
Tapana on kuitenkin myös toitottaa, kuinka maailmankuva avartuu niin hurjasti, että universumi halkoutuu aivosynapseissa aivan uudenmallisiksi viipaleiksi ja ymmärrät asiat niin mielettömän paljon syvemmin.
Olen pitänyt sitä ihan älyttömänä paskapuheena.
Mielestäni vauvanhoito vaatii periaatteessa vain loppumattomia hermoja, rahtusen arkijärkeä ja rakkautta, joka on prosessin lähes automaattinen kemiallinen sivutuote.

Jään kesällä hoitovapaalle ja olen aavistellut, että en tule varsinaisesti kohoamaan uudelle näkemisen ja tiedostamisen tasolle istuessani hiekkalaatikolla muiden kotiäitien kanssa ihmettelemässä, minkä koppakuoriaisen tai kotilon naapurin Samu-Petteri tällä kertaa onnistui nielaisemaan.
Ei minulla toisaalta ole mitään oletuksia siitäkään, että kyseessä olisi mikään vapaa, kuten se virheellisesti on nimetty. Lapsen hoito, sen vatsavaivojen ihmettely, uniongelmien kanssa painiminen ja kaikki asiaan kuuluva huolestuminen on huomattavan paljon rankempaa touhua kuin tällainen tyhjäntoimittaminen ja kokonaisvaltainen palavereissa istuskelu.
En itse asiassa pysty käsittämään, kuinka yksinhuoltajat voivat jaksaa.

Viime viikolla havahduin, että ehkä vauvavalaistumisella tarkoitetaankin sitä, että pystyy käsittelemään lehmänhermoisesti mitä vain. Vauvan kanssa kun ei saa mitään aikaiseksi, jos menettää malttinsa. Siitä seuraa vain vauvan pillastuminen ja ikuisuuden kestävä uusi rauhoitteluprojekti.
Funtsin, että tasan sama pätee myös politiikkaan ja koulukiusaajien käsittelyyn. Kohde, eli kansa tai mätämuna teinikiusaaja, pitää tuntea läpikotaisin.
Yksin järkiperusteilla ei tee yhtikäs mitään, vaikka asia olisi kuinka itsestään selvä, vaan kohdetta tarvitsee maanitella, mielistellä, hyssytellä, leperrellä, lässyttää ja antaa sille lämpöä ja ymmärrystä. Muuten seuraa hysteerinen itkupotkuraivari.
Rajat ja selkeä rytmi täytyy kuitenkin hiljalleen luoda ja asettaa. Tiukat rutiinit ja tutut toimintamallit luovat turvallisuutta, ennustettavuutta ja rauhaa.
Ymmärrystä omia toimiaan kohtaan tai armoa virheistään ei saa koskaan anoa tai olettaa saavansa. Ihmetyttää enää, että koska me vauvat sitten kasvamme aikuisiksi?”