NUIJAMIES

Tuntuu vähän siltä, että aina kun otan suorempaa kantaa johonkin asiaan, tulkitaan se totaaliseksi päreiden polttamiseksi, hiiltymiseksi ja hermostumiseksi

Tästä lienee syyttäminen tasan kahta asiaa: tietysti etupäässä itseäni siitä, että tapana on nostaa vähän reippaammin kissaa pöydälle sekä sitä, että jokseenkin kiertelemättömään puheeseen ei ole vieläkään oikein totuttu päättäjien suunnalta. Ehkä ainakaan media ei ole tottunut.

En nyt kuitenkaan omasta mielestäni täysin raivopäänä heilunut tänään tarkastuslautakunnan edessä, vaan halusin avautua niistä asioista, jotka eniten ainakin meitä luottamushenkilöitä tarkastuslautakunnan suhteen ovat tänä keväänä ihmetyttäneet.

Seuraavassa sanomani kirjallisena:

”Tarkastuslautakunnalla on ensimmäinen vuosi takana uudessa Hämeenlinnassa ja tarkastuskertomusta luetaan varmasti vielä tavallistakin tarkemmalla silmällä nyt. Lautakunta onkin tehnyt töitä ilmeisen ahkerasti, ja kertomuksessa nostetaan esiin lukuisia osuvia huomioita. Kertomusta luetaan kuitenkin erityisesti siitä näkökulmasta, miten se suhtautuu lautakunnan ympärillä kevään mittaan olleeseen ennennäkemättömään kuohuntaan ja epäselvyyksiin.

Edellytänkin, että valtuusto saa lautakunnalta täydellisen selvityksen kaikista tilintarkastusyhteisöön ja kaupunginjohtoon liitetyistä epäilyistä lautakunnan erityisessä kuulemisessa 7. kesäkuuta. Valtuuston kannalta on ollut kestämätöntä, että prosessista vastuussa olevat lautakunnan jäsenet eivät suostu valtuuston suuntaan perustelemaan esityksiään, mutta yhdestä lehdestä on ollut luettavissa jopa lautakunnan luottamukselliseksi päättämän muistion sisältö. Tällainen heittää varjon koko lautakunnan luotettavuuden ylle, kuten myös se, että esityslistoja katoilee oudolla tavalla netistä, eikä pöytäkirjoja saada laadittua kohtuullisessa ajassa. Tämäntyyppistä kulttuuria sekä salailu- ja toisaalta vuotomentaliteettia ei ole aiemmin Hämeenlinnassa ollut, vaan se on tänne tuotua.

Lautakunnan jäsen Hannu Kärpänen on myös esittänyt julkisuudessa näkemyksiä, että häntä on painostettu olemaan vaiti esityksistään ja perusteluistaan. Hän ei ole kuitenkaan suostunut sanomaan, kuka painostuksen takana on ollut. Henkilökohtaisesti olen kehottanut jo huhtikuun alussa Kärpästä mahdollisimman suureen avoimuuteen, sillä tarkastuslautakuntaa koskevat aivan samat säännöt kuin muitakin lautakuntia liittyen kokouksissa tehtyihin esityksiin. Niistä voi vapaasti kertoa julkisuuteen ja näkemyksiään perustella jo ennen kuin pöytäkirjat on tarkastettu.

Sinänsä ymmärtääkseni kaikki epäselvyydet, joihin entinen vastuullinen tilintarkastaja on kiinnittänyt huomiotaan, koskevat vuotta 2008 ja sitä aikaisempia asioita liitoskuntien osalta. Nykyisen valtuuston puheenjohtajana minua kiinnostaa lähinnä viime vuoden tilinpäätös ja tarkastus. Haluankin kysyä, onko tilintarkastaja tai lautakunta löytänyt viime vuodelta jotain tavallisuudesta poikkeavaa huomautettavaa tai väärinkäytöksiä? Epäilys tilintarkastusyhteisön riippumattomuudesta on asia, jonka lautakunta ratkaiskoon tykönään, kun lautakunta on itse ko. yhteisön valinnutkin. Valtuuston kannalta on täysin samantekevää, ketä tilintarkastuksen suorittaa, kunhan työ sujuu ja valmistuu sille varatussa ajassa ja resursseilla ja se tuottaa kaupungin toiminnan kannalta tarvittavan informaation.

Muistutan, että tarkastuslautakunta on vastuussa työstään vain ja ainoastaan valtuustolle suoraan, joten asian ja siihen liittyvien käänteiden on tultava kristallinkirkkaaksi. Muussa tapauksessa valtuusto joutuu varmasti pohtimaan myös lautakunnan nauttimaa luottamusta.”

Tilintarkastaja ja tarkastuslautakunnan jäsenet vastasivat päivällä kysymykseeni sen verran, ettei ole syytä epäillä väärinkäytöksiä. Vastuullinen tilintarkastaja - ei entinen, eikä nykyinen - ole löytänyt sinänsä mitään tavallisuudesta poikkeavia asioita. Myös kaikkiin kalustoselvityksiin yms. asioihin liitoskuntien osalta on saatu vastaukset. Lopputulos on, että kateissa on yksi raivaussaha ja säiliöllinen polttoöljyä. Kohtuullisen pienellä siis mielestäni selvittiin monikuntaliitoksesta.

Kevään mittaan on kuitenkin synnytetty kuva, että jotain suuren luokan rötöksiä olisi tekeillä. Valtuuston olisikin syytä olla äärimmäisen huolissaan, jos olisi syytä epäillä jotain sellaista, että kaupunginjohto olisi yrittänyt vaikuttaa tilintarkastajan työhön peitelläkseen omiaan tai hallinnon kupruja. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti edes Kärpäsen mukaan ole missään vaiheessa ollut.

Suoriin kysymyksiin ei silti ole saatu vastauksia esimerkiksi valtuustoryhmien puheenjohtajien palaverissa. Kuitenkin lehdistä ja televisiosta on saanut seurata kohtuullisen avointa tilitystä hyvin valikoiden ja suppeasta näkökulmasta. Mielestäni vastuulliset ovat edes selityksen velkaa valtuustolle. Onko tarkastuslautakunnasta tehty muutamien jäsenten toimesta puoluepoliittisen pelin välinettä? Sellainen ei ole koskaan aiemmin ollut tapana Hämeenlinnassa tai tietääkseni missään muuallakaan. 

Tänään on tullut myös lautakunnan JHTT-toimikunnalta pyytämä lausunto. Ymmärtääkseni sekin on täysin julkinen asiakirja siinä missä esimerkiksi oikeuden päätökset, joten odottaisin senkin tulevan julkisuuteen jo ennen lautakunnan seuraavaa kokousta. Joku ahkera toimittaja voisi vaikka pyytää sen JHTT:stä tai tarkastuslautakunnalta?

Kävin keskiviikkona istumassa päivän yläasteella, seurasin siis ysiluokkien opiskelua kuuden oppitunnin ajan. Ideana oli tietenkin tavallaan ehättää telkkarin edelle ja katsoa, mitä se meno on. Reppari aiheesta ilmestyy viikon päästä sunnuntaina paperilehdessä.

Sen verran täytyy kuitenkin ennakkoon sanoa, että herätti paljon ajatuksia, vaikka kyse tietenkin oli todella lyhyestä ajasta. Itseä epäilytti etukäteen myös se, kuinka autenttisen kuvan koulusta saan, kun toimittaja pölähtää luokkaan. Epäilykset kuitenkin hälvenivät ensimmäisen tunnin jälkeen - oppilaat reagoivat poikkeavasti oikeastaan vasta sitten, kun valokuvaaja tuli mukaan. Se on varsin tuttu ilmiö toimitustyöstä noin ylipäätään.

Saas nähdä, kuinka Ysiluokka-dokkarin tekijät pystyvät etäännyttämään kamerat oppilaiden mielestä sitten syksyllä. Jos siis ylipäätään kuvauksia päästään tekemään Lyseolle. Oppilaiden ja opettajien suhtautuminen joka tapauksessa on varsin myönteistä.

Myönteistä oli suhtautuminen myös meidän juttuideaamme. Opettajilla oli tarjota erittäin paljon näkemyksiä omasta roolistaan sekä ennakkoluuloista ja vallitsevista käsityksistä yläkouluja kohtaan. Yläkoulujahan pidetään suoranaisina kauhun tyyssijoina, joissa opettajat ja oppilaat kiusataan hengiltä - vain puolihullu on duunissa siellä.

Suurin piirtein vastaava kuva minulla oli voimassa omilta yläastevuosilta Nurmijärveltä. Lama oli silloin syvimmillään, ja elämä koulussa lähenteli puhdasta anarkiaa. Sanotaan, että koulua ei ole kehitetty sitten viime laman, ja määrärahat ovat jääneet sille tasolle. Voin kertoa, ettei tasan takuulla pidä paikkaansa. Asiat ovat muuttuneet. Eteenpäin on menty, kuten Antti Muurinen asian ilmaisisi. Koulut ja opettajat ovat mielestäni yllättävän hyvinkin ajassa kiinni, kun sai nähdä, mitä asioita tunneilla käsiteltiin.

Tuntuu, että nuoria demonisoidaan pääasiassa aivan turhaan. He ovat huikeasti fiksumpaa väkeä kuin vanhempansa samassa iässä. Tai jopa nykyään. Mutta nuoret ovat nuoria, oli tietopohja tai älykkyysosamäärä mikä hyvänsä.

Mutta lisää näkemyksiä ja kokemuksia vähän strukturoituneemmassa ja mietitymmässä muodossa reilun viikon päästä printissä.

Muutama sananen vielä keskiviikon lehden kolumnistani, joka on herättänyt pientä polemiikkia keskustelupalstalla ja yleisönosastossa. Mikä tietysti oli tarkoituskin. Eihän pakina tai kolumni ole minkään arvoinen, ellei joku polta sen ansiosta hihojaan.

Vaikka juttu oli kirjoitettu pakinatyyliin, pointti sen taustalla on pitävä. Joku analysoi foorumilla osuvasti, että Suomessa pitäisi siirtyä muodollisen pätevyyden palvonnasta osaamisen arvostamiseen. Olen tismalleen samaa mieltä.

Olen ollut mukana muutamassakin rekrytointiprosessissa, jossa tohtorintutkinnon itselleen lukeneet ovat munanneet itsensä totaalisesti haastattelussa ja osoittaneet, ettei heillä ole kokemuksen, luonteen, osaamisen tai muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien puolesta minkäänlaisia mahdollisuuksia hoitaa menestyksekkäästi hakemaansa tehtävää. Mutta se ei tietenkään estä valitusten tehtailemista ja suurta julkista katkeruutta, jos joku ilman tohtorintutkintoa tulee valituksi.

Tohtorius voi pätevöittää professoriksi tai tutkijaksi, mutta ei esimerkiksi johtajaksi. Yhtä vähän minä kirjoitan juttuja lehtiin maisterin tutkinnollani. Joku jo epäili, että olen sen takia katkera yliopistoa kohtaan, etten pärjännyt opinnoissani - päinvastoin, minua hävettää, että pärjäsin niin hyvin niin olemattomalla panoksella. Eikä se johdu siitä, että olisin jotenkin ylivertaisen älykäs tai lahjakas, vaan siitä, että vaatimustaso oli lähes olematon.

Enkä sitä paitsi ole lainkaan katkera yliopistolle. Siellä oli erittäin hienoa. Vaikka luennoilta tai tenttikirjoista en paljon oppinutkaan, akateeminen vapaus sopi minulle hyvin. Väitän, että imin omalla ajallani ihan riittävästi yleissivistystä maailmankirjallisuudesta ja paljon osaamista omista kiinnostuksenkohteistani, jopa siitä viinanjuomisesta. (Ja jos se tekee minut sopimattomaksi vastaanottamaan partiolaisparaatia, niin partiolaiset varmaan ilmoittelevat itse :) )

Ei yleissivistyksen kartuttamiseen työelämässä juuri aikaa ole. Mutta jos puhutaan ammatillisten asioiden oppimisesta, osaamisesta ja sen sellaisesta, työelämä on ylivoimaisesti paras opettaja.

Sen takia ei voi mahtua tajuntaan, että jotkut marisevat esimerkiksi Lauri Ihalaisen (tiedän, on demari, ja minä en saisi sanoa tästä siis mitään) nimittämisestä valtakunnan sovittelijaksi. Kukaan ei edes kiistä, etteikö hän olisi suurin piirtein osaavin kuviteltavissa oleva elävä ihminen tuolle postille, mutta kun hänellä ei ole sitä yliopistotutkintoa. Voi voi.

Ihalainen olisi varmaan ihan huikeasti pätevämpi valtakunnansovittelijaksi, jos mies olisi opiskellut aikanaan seitsemän vuotta etnomusikologiaa ja tietäisii kaiken bongorumpujen mystisestä dialektiikasta suhteessa Nandi-heimon metsästysriittien muotoutumiseen paleotsooisen kauden jälkeen.

Vai onko sittenkin meidän kaikkien kannalta parempi, että aika on kulunut työmarkkinapolitiikkaan tutustumiseen?

Onkohan lehtiartikkeleilla ja blogikirjoituksilla loppujen lopuksi paljon eroja? Ainakin se, että tällainen blogi on paljon vapaampi, nopeampi ja kätevämpi formaatti. Kirjoittelin juuri ensi tiistain Alanurkka-kirjoitustani printtilehteen. Oli pakko tehdä se nyt, koska maanantaina en ehdi. En siis voinut kirjoittaa mistään ajankohtaisesta, koska modernissa tiedonvälityksessä nyt pinnalla olevat uutiset ovat tiistaina jo unohdettua esihistoriaa. Piti siis keksiä jotain ajattomampaa. Päässä pyörii tasan kaksi asiaa, politiikka ja vauva. Politiikasta en printtiversioon voi kirjoittaa, koska yhteiskunnallinen hygienia sitä vaatii.

Olen muuten nykyisin ihan helkkarinmoinen riippakivi työnantajalle. Salaliittoteoreetikot pohtivat koko ajan, kuinka vaikutan siihen, mistä ja miten kaupungin asioista kirjoitetaan. Se johtaa enemmänkin siihen, että julkisesti lehden on hankala ottaa kantaa asioihin, joista se sattuu olemaan samaa mieltä kanssani. Uskottavuuden säilyttääkseen, lehden olisi siis oltava eri mieltä asioista kanssani, vaikka se sattuisi olemaan samaakin mieltä. Perverssiä.

No, kesällä tilanne ehkä helpottaa. Ja täällä blogissa saan olla vapaa kuin taivaan lintu. Tämä foorumi on avoin kaikille, joten jopa minäkin saan kertoa mielipiteitäni. Se on minulle aika helvetin kova ja arvokas juttu. Välillä on tuntunut nimittäin siltä, että poliitikkona ja toimittajana sananvapauteni on erittäin paljon rajoitetumpi kuin kenen tahansa tallaajan. Kuinka nurinkurista ja perverssiä se oikein onkaan?

Tuollaisissa Alanurkka-kirjoituksissa on muuten ihan miljoonia kirjoittamattomia sääntöjä. Hämeen Sanomat on Hämeen Sanomat, joten ei saisi ärsyttää uskovaisia, lehden hallitusta, vanhuksia (anteeksi, seniorikansalaisia), Akateemista Karjala-Seuraa, lottia jne., jne ja jne. Tosin reaalitodellisuudessa asiat ovat paljon tietenkin muuttuneet ja enää suhteellisen harvat laskevat viivottimella eri asioille annettua palstatilaa tai kuvien kokoa ja määrää eri aatesuuntia edustavista ihmisistä. Pääasiassa ratkaisut tehdäänkin jo journalistisin perustein. Mutta kaikki eivät sitä usko, ja monenmoisia pohjavirtoja pitää ottaa huomioon.

Sellainen korpeaa. Lisäksi lehtikolumnin muodon ja sisällön lisäksi täytyy ottaa huomioon mitta. Meikäläinen tykkää kirjoittaa nopeasti ja tajunnanvirtaa. Saadakseen kolumnin tasan 2800 merkkiä pitkäksi, menee triplasti aikaa sen lyhentämiseen ja sanojen hinkkaamiseen. Se tekee kyllä varmaan hyvää teksteille lopun perin, mutta en tykkää nysväämisestä.

Mutta lähden tästä hoonaamaan alla olevaa tekstiä kolumniformaattiin joka ilmestynee siis ensi tiistaina (ellei joku taas jostain syystä hyllytä sitä), te voitte lukea sen raakaversion jo täältä heti! I like!

”Olen luvannut, että en kirjoita mitään rasittavia vauvajuttuja, vaikka sellainen perheeseen tulikin. Toimittajilla – etenkin nais-sellaisilla – kun on tapana vuodattaa edustamiinsa julkaisuihin tauotonta virtaa kestovaippailun uusista trendeistä, korvatulehduskierteestä ja ylipäätään kaikista hälyttävistä yhteiskunnallisista epäkohdista, jotka alkoivat vaania lapsiperheitä juuri silloin, kun toimittajaperhe koki iloisen perhetapahtuman.
Ei pitäisi lupailla, kun ei pysty pitämään. Tilanne on kuitenkin vaikea: tällä hetkellä elämään ei mahdu muuta työn lisäksi kuin vauva ja kunnallispolitiikka. Ja siinäkin on muuten ihan liikaa (ilmoittaudun täten kannattamaan Stefan Wallinin Islanti-mallia perhevapaiden suhteen).
Joka tapauksessa, politiikasta en voi hygieniasyistä tällä palstalla kirjoittaa, blogipalvelun teknisistä yksityiskohdista tuskin kukaan haluaa lukea, joten jäljelle jää tämä vauvahommeli. Anteeksi (kuten on nyt muotia pyytää).

Vauvan syntyessä ihmisillä – etenkin nais-sellaisilla – on tapana kertoa tuoreille vanhemmille, kuinka mikään ei ole enää kuin ennen ja kaikki muuttuu. Se on tietysti aivan totta.
Tapana on kuitenkin myös toitottaa, kuinka maailmankuva avartuu niin hurjasti, että universumi halkoutuu aivosynapseissa aivan uudenmallisiksi viipaleiksi ja ymmärrät asiat niin mielettömän paljon syvemmin.
Olen pitänyt sitä ihan älyttömänä paskapuheena.
Mielestäni vauvanhoito vaatii periaatteessa vain loppumattomia hermoja, rahtusen arkijärkeä ja rakkautta, joka on prosessin lähes automaattinen kemiallinen sivutuote.

Jään kesällä hoitovapaalle ja olen aavistellut, että en tule varsinaisesti kohoamaan uudelle näkemisen ja tiedostamisen tasolle istuessani hiekkalaatikolla muiden kotiäitien kanssa ihmettelemässä, minkä koppakuoriaisen tai kotilon naapurin Samu-Petteri tällä kertaa onnistui nielaisemaan.
Ei minulla toisaalta ole mitään oletuksia siitäkään, että kyseessä olisi mikään vapaa, kuten se virheellisesti on nimetty. Lapsen hoito, sen vatsavaivojen ihmettely, uniongelmien kanssa painiminen ja kaikki asiaan kuuluva huolestuminen on huomattavan paljon rankempaa touhua kuin tällainen tyhjäntoimittaminen ja kokonaisvaltainen palavereissa istuskelu.
En itse asiassa pysty käsittämään, kuinka yksinhuoltajat voivat jaksaa.

Viime viikolla havahduin, että ehkä vauvavalaistumisella tarkoitetaankin sitä, että pystyy käsittelemään lehmänhermoisesti mitä vain. Vauvan kanssa kun ei saa mitään aikaiseksi, jos menettää malttinsa. Siitä seuraa vain vauvan pillastuminen ja ikuisuuden kestävä uusi rauhoitteluprojekti.
Funtsin, että tasan sama pätee myös politiikkaan ja koulukiusaajien käsittelyyn. Kohde, eli kansa tai mätämuna teinikiusaaja, pitää tuntea läpikotaisin.
Yksin järkiperusteilla ei tee yhtikäs mitään, vaikka asia olisi kuinka itsestään selvä, vaan kohdetta tarvitsee maanitella, mielistellä, hyssytellä, leperrellä, lässyttää ja antaa sille lämpöä ja ymmärrystä. Muuten seuraa hysteerinen itkupotkuraivari.
Rajat ja selkeä rytmi täytyy kuitenkin hiljalleen luoda ja asettaa. Tiukat rutiinit ja tutut toimintamallit luovat turvallisuutta, ennustettavuutta ja rauhaa.
Ymmärrystä omia toimiaan kohtaan tai armoa virheistään ei saa koskaan anoa tai olettaa saavansa. Ihmetyttää enää, että koska me vauvat sitten kasvamme aikuisiksi?”