NUIJAMIES

Vanhuspalvelujen rakennemuutos on asia, josta on revitty paljon mehevää retoriikkaa. Kaupunkihan myy nyt vanhuksiansa kansainvälisille pääomasijoittajille ja pörssiyrityksille. Kaupunki on siis tyhmä, ilkeä ja samaan aikaan täydellisen tunteeton. Taas.

En valitettavasti päässyt keskiviikkona kohtuullisen ärhäkän noroviruksen takia Idänpään Torpalle demarien aiheesta järjestämään keskustelutilaisuuteen, mutta yritetään maksimoida yleinen suosion menetys puolustelemalla tässä muutamalla pointilla kaupungin, Jukka ”Dynamiitti” Lindbergin ja ikäihmisten lautakunnan tekemiä ratkaisuja.

Ensinnä tekee mieli painottaa - silläkin uhalla, että kuulostaa selittelyltä - ilmiön valtakunnallisuutta. Muutkin kunnat kuin Hämeenlinna vähentävät perinteisiä vanhainkotipaikkoja eli raskaan laitoshoidon paikkoja. Miksi näin, vaikka ikääntyneiden määrä lisääntyy huimaa vauhtia koko ajan?

Koska minua viisaammat vanhustenhoidon asiantuntijat erilaisissa tutkimuslaitoksissa ja ministeriössä ovat havainneet, ettei ole tarkoituksenmukaista laittaa vanhusta laitokseen ennen kuin se on ehdottoman välttämätöntä. Toinen syy piilee siinä, että johtuen kansamme ikärakenteesta, se ei ole taloudellisestikaan mahdollista enää kovin kauan. Kolmas vähintään yhtä väkevä argumentti on, että aniharva vanhus haluaa laitokseen, vaikka monet omaiset sinne heitä tuppaavat kovin innokkaasti patistelemaan pois jaloistaan häiritsemästä.

Kaikki edellämainitut syyt tuntuvat minusta oikein mainioilta perusteilta noudattaa nykyistä vanhustenhoidon laatusuositusta, joka edellyttää palvelurakenteen painottamista kotihoitoon ja kodinomaisiin asumispalveluihin, olivat ne sitten tehostettuja tai eivät.

Miksi tämä linjaus ei sitten käy useille vankoille ja kiihkomielisille vanhustenhuollon puolestapuhujille, jotka viljelevät nyt keskustelupalstoilla tunteisiin vetoavia fraaseja? Tosin muilta osin samaiset laatusuositukset kelpaavat hyvin perusteeksi, kun puhutaan esimerkiksi hoitajien suhdeluvuista hoidettavin potilaisiin jne. Go figure.

Miksi siis vastustaa vanhusten hoitoa nykyaikaisessa tehostetussa palveluasumisessa tai dementiakodissa, jos vaihtoehtona on lääketokkurainen vuoteeseen sitominen terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhentuneessa hoitoympäristössä 1950-luvulla rakennetussa vanhainkodissa? En tiedä, enkä ymmärrä, mutta yritetään veikata.

Ehkä vanhasta systeemistä ei vain osata luopua. Saavutetuista eduista? Ei kai sentään niihin seiniin ole kiinnytty? Kelpaisiko se, että tulisi paljon lisää dementiahoivaa yms., kunhan vanhat vanhainkodit pysyisivät toiminnassa? Valitettavasti vain ajat ovat sellaiset, että aivan kaikkeen ei ole varaa. Eikä ihan kaikki olisi kyllä kovin järkevääkään.

Melkoista puppua kuitenkin, että nyt oltaisiin kilvan myymässä vanhuksia sijoittajille. Eikö siinä tapauksessa pitäisi saada voittoa, että olisi jokin motiivi myydä? Paljonko kaupunki siis tienaa mummojen ja pappojen myynnillä?

Todellisuudessa ei tietenkään mitään, vaan me maksamme siitä, että saamme ihmisille nykyaikaisia palveluja. Kaupunki säästää kuluissa siinä tapauksessa, että vanhuksen katsotaan SAS-arvioinnin ja lääketieteellisen diagnoosin perusteella sopivan paremmin vaikkapa dementiakotiin kuin perinteiseen laitoshoitoon. Niiden painoarvo on kuitenkin edelleen ”hieman” suurempi kuin kaupunginhallituksen tai valtuuston säästötavoitteilla.

On väitetty, ettei hintaeroja eri hoivamuotojen ja palveluntarjoajien välillä edes tiedetä. Tähän kuoroon yhtyi myös eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen (sd.). Vaikka kaikkia kaupungin palveluja ei ole vielä tuotteistettu, nämä hinnat ovat olleet ikäihmisten lautakunnan tiedossa. Ja ne ovat olleet myös valtuutettujen, myös Koskisen saatavissa, kun asioista on valtuustotasolla päätetty. Muistaakseni asiaa myös kysyttiin erikseen valtuuston infossa. Hoitopäivä laitoshoidossa maksaa keskimäärin 112 euroa. Tehostetun palveluasumisen hinta on 90 per vuorokausi. Eroa siis 22 euroa.

Jos ja kun toivottavasti säästöä tulee, se ei kuitenkaan ole vanhuksilta pois. Ikäihmisten lautakunnan toimintamenot kasvavat ensi vuonna n. 1,2 miljoonaa euroa, 51,4 miljoonaan, kun monella muulla momentilla mennään miinuksen puolelle. Mahdolliset ”laitossäästöt” käytetään kotihoidon vahvistamiseen. Maksutuottojakin joudutaan kasvattamaan, mutta vähävaraisia sekään ei sinänsä koske, sillä tavalla tai toisella yhteiskunta takaa aina tietyn hoito- ja tulotason. Totta on, ettei asiakkaan maksukattoja ole toistaiseksi palveluasumisessa määritelty lailla kuten laitoshoidossa, mutta käytännössä kaupunki tulee vastaan samalla periaatteella, jos vanhuksen tulot eivät riitä. Niin on tehty tähänkin asti. Kaupungin puolesta ei siis ole köyhien ja rikkaiden hoivakoteja, oli paikat hankittu ostopalveluna tai tuotettu itse.

Summa summarum, aivan kuten vihattu Lindberg Hämeen Sanomissa sanoi, vanhuksen kannalta on sama, tarjoaako palvelun kaupunki suoraan vai kaupunki yksityisen kautta. Monelta on ehkä unohtunut, että kaupunki on ostanut jo pitkään asumispalveluja lukuisilta yksityisiltä hoivakodeilta, kuten Nuutintuvalta, Ilonpisaralta, Päivärinteeltä jne. Ja nämä yksityiset saavat lääninhallituksen arvioissa säännöllisesti parempia tuloksia kuin kuntien palvelutarjonta. Tuossa taannoin tuli alueuutisissa pätkä, jossa kerrottiin omaisten kapinasta Imatralla, kun kaupunki oli siirtämässä vanhuksia yksityisestä palvelutalosta kunnan omaan vanhanaikaiseen laitokseen, kun siellä oli tilaa. Ongelmansa kullakin.

Uudet yksityiset palveluntarjoajat Esperi Care, Medone ja Invalidisäätiö ovat tervetulleita Hämeenlinnaan useammastakin syystä. Ensinnäkin siksi, että taloustilanteesta johtuen kaupungilla ei ole irrottaa investointivaroja suositusten mukaisten uusien palvelutalojen rakentamiseen. Toiseksi myös henkilöstön rekrytointi voisi olla kova pala purtavaksi. Trendi kun näyttää kaikesta huolimatta olevan se, että yksityinen työnantaja kiinnostaa jostain syystä hoitohenkilöstöäkin enemmän kuin kuntatyönantaja - vaikka esimerkiksi lääkärit ovatkin liikkuneet laman myötä taas julkiselle puolelle. Kolmanneksi sen takia, että jatkossa meillä on ehkä ensimmäistä kertaa toimivat markkinat vanhuspalveluissa. Toimivat markkinat eivät millään muotoa ole negatiivinen, vaan tavoiteltava asia - etenkin kun harjoitellaan tilaamista ja tuottamista.

Ja meille jää edelleen erittäin vahva selkäranka omista palveluista, mutta on pieniä yrityksiä, on vähän isompia yrityksiä, on säätiötä, on pörssiyritystä. Nyt on mahdollista aidosti vertailla, kilpailuttaa ja valita parhaat tavat ja paikat. Emme ole yhdestäkään toimijasta riippuvaisia, vaan on joustavuutta.

Minua ovat eräätkin anonyymit nettikeskustelijat pilkanneet, kun kuvailin paisuntasäiliöksi yksityisen reservin tuomaa joustoa sairaan kotiutusjonojen purkamiseen tai omaishoitajien intervallipaikkoihin. Saa pilkata jatkossakin, sillä en vain ole keksinyt näitä jeesustelijoita enemmän miellyttävää termiä tälle joustolle. Silloin kun yksityinen toimii tällä tavalla paisuntasäiliönä, tukee ja täydentää julkista palveluntuotantoa, niin ei se nähdäkseni kenenkään hoidokin ihmisarvosta ole pois. Päinvastoin, lienee aika paljon parempi, että on laadukas hoivapaikka kuin tarkoitukseen sopimaton vuodeosasto sairaalassa tai terveyskeskuksessa. Eikä vain ole mitään järkeä kunnan rakentaa niin paljon omaa kapasiteettia, että kausivaihteluiden takia osa siitä olisi vajaakäytöllä. Toivoisin, että pinttyneinkin demari (tai persu, kepu tai mikä hyvänsä - ei tämä näytä olevan niin puoluekysymys tämäkään) asian ymmärtäisi. Uskoisin, että monet jo ovatkin. Onneksi.

Asioita pitäisikin ajatella enemmän käytännön ja järjen kautta enemmän kuin puhdasoppisten ideologioiden ja menneisyyden.

… ja se en muuten ole minä, vaan suomalaisen viihteen uranuurtaja, musiikkineuvos Ilkka Lipsanen.

Tällaista, kenties aavistuksen jopa kyseenalaista, D-kunniaa kuitenkin haluttiin harteilleni asetella lauantaina raatihuoneella ensimmäistä kertaa järjestetyillä Kyläkäräjillä. Sunnuntain Hämeen Sanomien lehtiartikkelistä saattoi kuitenkin saada ehkä hieman yksipuolisen kuvan esitetyistä demokratiaa koskevista näkökulmista, joten ajattelin hieman vielä avata ja selventää omaani.

Kommentoin Kyläkäräjillä tutkija Ritva Pihlajan esittämää demokratianäkemystä, jonka mukaan syrjäkylät ovat kunnallisdemokratiassa ”Pikku D:eitä”, kun taas keskuskaupunki ja -hallinto on ”Iso D”, jolla on kaikki valta. Pihlajan näkemyksen mukaan Ison D:n pitäisi sitten kohtuullisuuden nimissä luovuttaa ylimääräistä valtaa - ja tietysti rahaa - Pikku D:eille. Kuulostaa kivalle. Yleisö - joka siis koostui kyläaktiiveista - oli luonnollisesti haltioissaan.

Ajatusrakennelmassa on vain yksi ongelma. Sillä on kovin vähän tekemistä demokratian kanssa.

(Tulipas markkupeltosmainen olo nuo lauseet kirjoitettuani ) 

Ja demokratiaan kaiketi noilla D-kirjaimilla kuitenkin viitattiin. Oman käsitykseni, ja ymmärtääkseni myös yleisen länsimaisen demokratiakäsityksen, mukaan ei ole olemassa mitään pieniä tai isoja D:eitä. Vaan kaikkien kansalaisten D tässä maassa on tismalleen saman kokoinen, täysin riippumatta asuinpaikasta.

Demokratian kannalta keskeinen on enemmistösääntö. Kysäisin Kyläkäräjien kahvitauolla vielä tarkemmin tutkijan perusteita demokratianäkemykselleen. Han vastasi, että ei oikeasti tarkoittanutkaan sitä, että kylien asukkailla pitäisi olla suhteellisesti enemmän valtaa ja verovaroja käytössään kuin keskusten asukkailla. Hän kuulemma halusi vain kärjistää. Vai olisiko niin, että hän kenties halusi miellyttää yleisöään?

Tai sitten Pihlaja saattoi viitata yllä olevassa linkissäkin mainittuun niin sanottuun enemmistön tyrannian teoriaan. Minä myös olen sitä mieltä, että tiettyjen, puolustuskyvyttömien vähemmistöjen oikeudet tulee turvata. Näitä vähemmistöjä ovat esimerkiksi lapset, vammaiset, uskonnolliset tai jopa kielivähemmistöt. Huomattava kuitenkin on, että nämäkin tiettyyn tasoon määritellyt oikeudet turvaava lainsäädäntö syntyy enemmistösäännön mukaan toimivan demokraattisen päätöksenteon kautta.

Ja sitäkin on painotettava, että minun mielestäni se ei todellakaan tee ketään vajaavaltaiseksi tai puolustuskyvyttömäksi, vaikka asuisi kuinka syrjäisellä kylällä.

Itse asiassa asia on usein päinvastoin. Kylillä asuvat ihmiset ovat usein varsin toimeliasta ja aktiivista väkeä, joiden äänestysprosentti kohoaa järjestään jopa kymmeniä prosentteja korkeammaksi kuin useiden kaupunkilähiöiden. Maaseudun ihmiset osaavat vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, mikä on tietysti vain kunniaksi heille. Erityissuojelulle ei siis sinänsä luulisi olevan kummempaa tarvetta tässäkään suhteessa.

Tämän vaatimisen ja aktiivisen vaikuttamisen johdosta Hämeenlinnassakin on päädytty järjestelyihin, jotka olisivat demokratian kannalta kyseenalaisia, ellei niistä olisi demokraattisesti sovittu ja päätetty. Eli ensinnäkin kiintiöihin.

Jokaisessa kaupungin kunnallisessa luotamuselimessä valtuustoa lukuun ottamatta on määritelty kiintiöt, jotka takaavat liitoskunnille kattavan edustuksen. Valtuustossa taas on parhaalla mahdollisella tavalla - eli äänestämällä - aikaan saatu suhteellinen yliedustus liitoskunnista. Äänestäminen kun lienee kuitenkin lähempänä ”aitoa” demokratiaa kuin kiintiöt.

Äänestäminen takasi senkin, että lautakuntiin tuli huomattavasti enemmän edustusta liitoskunnista kuin kiintiöpaikat. Jotka näin siis menettivät merkityksensä. Ja sitten on vielä liitoskuntien alueelle kohdennettua budjettivaltaa käyttävät aluetoimikunnat, joiden rooliin otin myös kantaa. Tosin en puhunut vain omasta näkemyksestäni, vaan siitä, miten toimikunnat on laajemminkin otettu vastaan.

Aluelautakunnat myöntävät itsekin suoraan, että ensimmäinen vuosi on ollut vielä roolin hakemista. Lienee siis oikeutettua sanoa, ettei sitä ole vielä löytynyt. Aluetoimikuntien piti suunnitelmissa toimia alueiden äänitorvena ja linkkinä kaupungin päätöksentekoon. Käytännössä viesti on kuitenkin kulkenut kaikille tasoille lukuisten lautakuntien ja hallituksen jäsenten sekä valtuutettujen kautta - ja toki myös medialle kuuluu ansiota nopeasta tiedottamisesta.

En keksi yhtään asiaa, mikä tähän mennessä olisi noussut päätöksentekojärjestelmän tietoisuuteen aluetoimikuntien kautta. Jos niistä on jotain kuulunut, niin asia on tullut viikkoja tai kuukausia sen jälkeen, kun se on ollut jo muiden tahojen toimesta esillä tai pahimmassa tapauksessa jopa päätetty ennen kuin aluetoimikunta on kokoontunut. Hyöty on siis jäänyt toistaiseksi kovin ohueksi.

Ei aluetoimikuntia kuitenkaan turhiksi vielä näin nopeasti auta tuomita. Mutta oikeanlainen rooli lienee järkevää löytää, niin ”normaalien” päätöksentekoelinten kuin aluetoimikuntien jäsentenkin kannalta.

Alueellisen demokratian kannalta en olekaan huolissani. Kylien kehittämisen suhteen tilanne on toinen, se on näillä realiteeteilla hyvin pitkälle kyläläisten oman aktiivisuuden, EU:n kehittämisohjelmien ja virkamiesten työpanoksen ja aineettoman tuen varassa. Vaikka tämä ei Kyläkäräjien yleisöä luonnollisestikaan miellyttänyt, oli pakko todeta, että kaupungilla ei ole tulevina vuosina todennäköisesti hirveästi ylimääräisiä paukkuja jakaa aineellista hyvää ko. tarkoitukseen.

Kaupungin strategia lähtee siitä, että palvelut keskitetään kuntakeskuksiin. Eli pitäjiin tai kirkonkylille, miten niitä halutaankaan nimittää. Ja niistä palveluista ja infrasta sitten on tarkoitus pitää hyvää huolta ja käyttöasteet mahdollisimman korkeina. Palveluita tuetaan kaavoittamalla asumista niiden yhteyteen. Kaupunki ei kaavoita siis enempää haja-asutusalueita sinne tänne, eikä kaupunki myöskään kaavoita yksityisten maita kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa.

Palveluiden ja yhdyskuntarakenteen hajauttaminen entisestään on yksinkertaisesti vain taloudellisesti ja ekologisesti kestämätöntä pidemmällä tähtäyksellä.

Mutta edellä mainittukaan ei tarkoita, etteikö syrjäkylillä saisi tulevaisuudessakaan asua tai ettei niihin voisi poikkeamisluvalla rakentaa. Silloin pitää vain hyväksyä, että kunnalliset palvelut, kuten esimerkiksi vesi ja julkiset tiet eivät välttämättä tule kotiovelle. Siinäkin on kuitenkin paljon, että esimerkiksi koulukuljetukset, kotipalvelu yms. on joka tapauksessa pakko hoitaa varsin kalliilla hinnalla.

Taloja ei kannata hetkessä jättää tyhjilleen, mutta fakta vain on se, että kiihtyvä virta on jo pidempään vienyt ihmisiä parempien palvelujen ääreen keskuksiin. Se on realiteetti, joka ei ole minusta tai kenestäkään muusta yksittäisestä poliitikosta tai puolueesta kiinni. Jopa keskustapuolueen johto ymmärtääkseni on jo sisäistänyt sen, että ihan koko Suomea ei ole enää tulevaisuudessa mahdollista tai järkevää pitää väkisin asuttuna. Olemassaolevat väylät ja yhteydet ovat ratkaisevia.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkien kyläläisten pirtaan tämä käy. En kuitenkaan viitsinyt puhua paskaa ja hurskastella pelkästään sillä motiivilla, että yleisö olisi ratkennut haltioituneisiin aplodeihin ja rytmikkäisiin hurraa-huutoihin. Eiköhän siihen touhuun poliitikkoja riitä muutenkin.

Hämeenlinna on totta tosiaan puistojen kaupunki, varsinkin leikkipuistojen. Kantakaupungissa on Hämeen Sanomien jutun mukaan 85 leikkipuistoa. Puistojen rakennusinnosta pääsevät osaksi näköjään myös liitoskuntien alueet: pari viikkoa sitten lehdessä oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että nyt rakennetaan puisto myös Renkoon - mikä on kuulemma uuden kaupunginosan ensimmäinen.

Leikkipuistot ovat ilmeisesti nyt pop, myös Suhosen Jani käsitteli asiaa omalta osaltaan alanurkassaan. Itse olen tehnyt jokseenkin aktiivista tuttavuutta leikkipuistoihin kesäkuun alusta alkaen.

Luulenpa, että tässä maassa tyhjien leikkipuistojen määrälle vetää vertoja ainoastaan autioiden yleisurheilukenttien luku.

Aivan ihanaa, että lapset otetaan nykyään näin hienosti huomioon, mutta kenties liika on aina liikaa? Kun lähdin tutkiskelemaan tyttäreni kanssa asuinalueemme ympäristöä Kankaantakana, leikkipuisto paljastui melkein joka kulman takaa: karkeasti ottaen 250 metrin säteellä kotipihastamme on viisi (5) leikkipuistoa (oma piha, Kimalaisenpuisto, Siwan viereinen, Kankaantaan koulun piha, päiväkodin piha). Lehtijutun ja Maria Lassila-Merisalon blogin innoittamana löysimme Karhunlukontien päästä, noin 400 metrin etäisyydeltä kuudennen. Seitsemäs on rakentumassa rajanaapuriimme nousevaan rivitalokompleksiin.

Siis, jumalauta, kohta seitsemän leikkipuistoa alle puolen kilometrin säteellä. Ja tuntuu siltä, että meidän Iltan lisäksi ei koskaan ketään muuta lasta ensimmäisessäkään. Tai no, Siwan viereisessä leikkipuistossa olen havainnut joskus mopopoikia salatupakilla ja bissellä. Ja toki Kankaantaan päiväkodin puistossa on lapsia, koska heidät sinne varmaan pakotetaan taas, kun päiväkoti on kesälomien jälkeen auki.

Päivittelin asiaa jo feisbuukissa taannoin, ja kaverini kehotti pohtimaan, että kannattaisiko yhteiskunnan käyttää rahansa johonkin, jota ihmiset käyttäisivät?

Näkisin kuitenkin, että mielipideilmasto ainakin yleisönosasto-nettifoorumitasolla on kuitenkin täysin päinvastainen: enpä usko, että tullaan jatkossakaan näkemään päivittelyjä tyhjistä leikkipuistoista. Kritiikki kohdistuu yksinomaan lähes 100 prosentin (iltatunteina) täyttöasteella pyöriviin jää- ja palloiluhalleihin, joiden käyttäjien pitäisi vaihtaa harrastuksensa suunnistukseen, marjanpoimintaan ja puihin kiipeilyyn, kuten kaikkien kunnon ihmisten.

Älkää ymmärtäkö väärin, en vastusta leikkipuistoja, vaan olen niiden suurkuluttaja. Ei meidän tyttö kuitenkaan kai seitsemää tarvitse omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä. Sen sijaan kavereita se niihin puistoihin voisi kaivatakin.

No, eiväthän leikkipuistot ole niin kalliita (ehkä 20 000-30 000 euroa tsipale vehkeineen kaikkineen) verrattuna miljoonien urheiluhalleihin. En kuitenkaan oikein ymmärrä missä ovat yleisönosastoista ne tuhannet ja tuhannet ihmiset, jotka kansoittavat jalkapallo- ja jääkiekkokenttiä kaikkina mahdollisina päivän tunteina… Tai ehkä he sitten vaikuttavat äänestämällä vaaleissa, eivät palstojen kautta.

Joka tapauksessa, jos on kaupungissa vahva jääkiekkomafia, niin on myös puistomafia - teatteri- ja kulttuurimafiasta puhumattakaan. Mutta se lienee sitten toisen postin aihe.

Kävin keskiviikkona istumassa päivän yläasteella, seurasin siis ysiluokkien opiskelua kuuden oppitunnin ajan. Ideana oli tietenkin tavallaan ehättää telkkarin edelle ja katsoa, mitä se meno on. Reppari aiheesta ilmestyy viikon päästä sunnuntaina paperilehdessä.

Sen verran täytyy kuitenkin ennakkoon sanoa, että herätti paljon ajatuksia, vaikka kyse tietenkin oli todella lyhyestä ajasta. Itseä epäilytti etukäteen myös se, kuinka autenttisen kuvan koulusta saan, kun toimittaja pölähtää luokkaan. Epäilykset kuitenkin hälvenivät ensimmäisen tunnin jälkeen - oppilaat reagoivat poikkeavasti oikeastaan vasta sitten, kun valokuvaaja tuli mukaan. Se on varsin tuttu ilmiö toimitustyöstä noin ylipäätään.

Saas nähdä, kuinka Ysiluokka-dokkarin tekijät pystyvät etäännyttämään kamerat oppilaiden mielestä sitten syksyllä. Jos siis ylipäätään kuvauksia päästään tekemään Lyseolle. Oppilaiden ja opettajien suhtautuminen joka tapauksessa on varsin myönteistä.

Myönteistä oli suhtautuminen myös meidän juttuideaamme. Opettajilla oli tarjota erittäin paljon näkemyksiä omasta roolistaan sekä ennakkoluuloista ja vallitsevista käsityksistä yläkouluja kohtaan. Yläkoulujahan pidetään suoranaisina kauhun tyyssijoina, joissa opettajat ja oppilaat kiusataan hengiltä - vain puolihullu on duunissa siellä.

Suurin piirtein vastaava kuva minulla oli voimassa omilta yläastevuosilta Nurmijärveltä. Lama oli silloin syvimmillään, ja elämä koulussa lähenteli puhdasta anarkiaa. Sanotaan, että koulua ei ole kehitetty sitten viime laman, ja määrärahat ovat jääneet sille tasolle. Voin kertoa, ettei tasan takuulla pidä paikkaansa. Asiat ovat muuttuneet. Eteenpäin on menty, kuten Antti Muurinen asian ilmaisisi. Koulut ja opettajat ovat mielestäni yllättävän hyvinkin ajassa kiinni, kun sai nähdä, mitä asioita tunneilla käsiteltiin.

Tuntuu, että nuoria demonisoidaan pääasiassa aivan turhaan. He ovat huikeasti fiksumpaa väkeä kuin vanhempansa samassa iässä. Tai jopa nykyään. Mutta nuoret ovat nuoria, oli tietopohja tai älykkyysosamäärä mikä hyvänsä.

Mutta lisää näkemyksiä ja kokemuksia vähän strukturoituneemmassa ja mietitymmässä muodossa reilun viikon päästä printissä.

Muutama sananen vielä keskiviikon lehden kolumnistani, joka on herättänyt pientä polemiikkia keskustelupalstalla ja yleisönosastossa. Mikä tietysti oli tarkoituskin. Eihän pakina tai kolumni ole minkään arvoinen, ellei joku polta sen ansiosta hihojaan.

Vaikka juttu oli kirjoitettu pakinatyyliin, pointti sen taustalla on pitävä. Joku analysoi foorumilla osuvasti, että Suomessa pitäisi siirtyä muodollisen pätevyyden palvonnasta osaamisen arvostamiseen. Olen tismalleen samaa mieltä.

Olen ollut mukana muutamassakin rekrytointiprosessissa, jossa tohtorintutkinnon itselleen lukeneet ovat munanneet itsensä totaalisesti haastattelussa ja osoittaneet, ettei heillä ole kokemuksen, luonteen, osaamisen tai muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien puolesta minkäänlaisia mahdollisuuksia hoitaa menestyksekkäästi hakemaansa tehtävää. Mutta se ei tietenkään estä valitusten tehtailemista ja suurta julkista katkeruutta, jos joku ilman tohtorintutkintoa tulee valituksi.

Tohtorius voi pätevöittää professoriksi tai tutkijaksi, mutta ei esimerkiksi johtajaksi. Yhtä vähän minä kirjoitan juttuja lehtiin maisterin tutkinnollani. Joku jo epäili, että olen sen takia katkera yliopistoa kohtaan, etten pärjännyt opinnoissani - päinvastoin, minua hävettää, että pärjäsin niin hyvin niin olemattomalla panoksella. Eikä se johdu siitä, että olisin jotenkin ylivertaisen älykäs tai lahjakas, vaan siitä, että vaatimustaso oli lähes olematon.

Enkä sitä paitsi ole lainkaan katkera yliopistolle. Siellä oli erittäin hienoa. Vaikka luennoilta tai tenttikirjoista en paljon oppinutkaan, akateeminen vapaus sopi minulle hyvin. Väitän, että imin omalla ajallani ihan riittävästi yleissivistystä maailmankirjallisuudesta ja paljon osaamista omista kiinnostuksenkohteistani, jopa siitä viinanjuomisesta. (Ja jos se tekee minut sopimattomaksi vastaanottamaan partiolaisparaatia, niin partiolaiset varmaan ilmoittelevat itse :) )

Ei yleissivistyksen kartuttamiseen työelämässä juuri aikaa ole. Mutta jos puhutaan ammatillisten asioiden oppimisesta, osaamisesta ja sen sellaisesta, työelämä on ylivoimaisesti paras opettaja.

Sen takia ei voi mahtua tajuntaan, että jotkut marisevat esimerkiksi Lauri Ihalaisen (tiedän, on demari, ja minä en saisi sanoa tästä siis mitään) nimittämisestä valtakunnan sovittelijaksi. Kukaan ei edes kiistä, etteikö hän olisi suurin piirtein osaavin kuviteltavissa oleva elävä ihminen tuolle postille, mutta kun hänellä ei ole sitä yliopistotutkintoa. Voi voi.

Ihalainen olisi varmaan ihan huikeasti pätevämpi valtakunnansovittelijaksi, jos mies olisi opiskellut aikanaan seitsemän vuotta etnomusikologiaa ja tietäisii kaiken bongorumpujen mystisestä dialektiikasta suhteessa Nandi-heimon metsästysriittien muotoutumiseen paleotsooisen kauden jälkeen.

Vai onko sittenkin meidän kaikkien kannalta parempi, että aika on kulunut työmarkkinapolitiikkaan tutustumiseen?

Hattulaa on totuttu pitämään Kanta-Hämeen vahvan talouden kuntana. Nyörit on pidetty tiukalla, veroprosentti alhaalla, eikä velanottoon ole suistuttu.

Tämän on mahdollistanut hyvin pitkälle se, että monet tarvittavat palvelut, etupäässä liikunta- ja kulttuurisellaiset ovat olleet tarjolla naapurissa. Joku voisi kutsua sitä vaikka loisimiseksi, joku toinen varmaan suureksi viisaudeksi. Asuinpaikasta ja näkökulmasta riippuen.

Mutta pää on tullut vetävän käteen Hattulassakin, kun katsoo viime vuoden tilinpäätöstietoja. Kuntatalouden parhaana mittarina pidetty vuosikate hulahti Hattulassa karmeasti 1,7 miljoonaa euroa miinukselle. Vuosikate kertoo sen, kuinka paljon rahoitus kattaa juoksevista päivittäisistä menoista. Eli Hattula käytännössä otti syömävelkaa tuon vajaan pari miljoonaa viime vuonna.

Muissa Hämeenlinnan seudun kunnissa tilanne ja viime vuosi on ja oli niin ikään surkea, mutta vuosikatekriteerillä sentään huomattavasti positiivisempi. Kalvola ja Lammi menivät vuosikatteessa 0,8 ja 0,7 miljoonaa miinukselle, mutta Tuuloksen 1,1 miljoonan tulos ja muiden nollavuosikatteet tasoittivat tilannetta.

Hattulalla toki on muita pienempi veroprosentti, mutta ainoastaan 0,25 äyriä. Sen korottaminen 18:aan ei vielä tuo kassaan kuin ropoja, joilla ei tuota vuosikatteen alijäämää kurota umpeen kuin murto-osa. Lisäksi Hattula on vuosien varrella pitänyt palvelunsa niin ”ohkaisena”, että niistäkään tuskin on varaa juuri niistää. Mitään ”ylimääräistä” ei ole tehty tai tarjottu, ja nähtäväksi jää, mitä terveydenhuollon kustannuksille tapahtuu Hattulan ja Janakkalan pienellä yhteistoiminta-alueella. Vaihtoehdoiksi Hattulalle jääkin lähinnä veroprosentin nosto ja lainanotto, niissä kun on vielä varaa seudun ja maan keskiarvoon nähden.

Miksikään kriisikunnaksi Hattulaa ei voikaan tituleerata. Sille ei sentään vielä ole käymässä niin kuin olisi käynyt Lammille ja Kalvolalle. Kriisikunnan kriteereiksi on veroprosentin ja lainamäärän lisäksi nostettu kattamattomien alijäämien määrä taseessa. Kunta ei voi mennä konkurssiin, mutta ajautuu ministeriön holhoukseen, jos alijäämää kertyy kahtena vuotena peräkkäin - ensimmäisenä yli 500 euroa per asukas ja toisena 1000 euroa.

Hämeen Sanomien juttu tänään ei kertonut, kuinka paljon Hattulalla on vanhoja ylijäämiä puskurina, joten sillä on turha spekuloida. Todennäköisesti niitä on kuitenkin kertynyt hyvin.

Oli miten oli, Hattulassa on edessä vähintään yhtä kovat talkoot kuin Hämeenlinnassakin. Kysymys kuuluu, kuinka pitkään Hattula pystyy jatkamaan miinusmerkkisten vuosikatteiden merkeissä ja pitämään veroprosenttia keinotekoisesti alhaalla. Onko omaisuutta myytäväksi enää (lämpöyhtiö meni viime vuonna, eikä siitä saadut rahat riittäneet kattamaan kuin puolet tehdyistä investoinneista)? Olivatko Onnisen elinkeinoinvestoinnit sittenkin liian iso kakku haukattavaksi pienen kunnan voimavaroille?

Näitä kysymyksiä varmaan joutuvat pähkäilemään - ja vielä paljon perinpohjaisemmin - Hattulan päättäjät kuin me ”kateelliset” naapurikuntalaiset.

Seudun talouskuntokilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi näyttääkin päätyvän ex-kotikuntani Janakkkala. Onko Janakkala sittenkin ihanteellisen kokoinen kunta palvelujen tuottamiseksi, kuten useat sikäläiset ovat hehkuttaneet? Jää nähtäväksi. Viime vuoden tulos oli hieno, vaikka jätetään pois omaisuuden myynnit. Tälle vuodelle tehtiin kuitenkin muuttovoiton vaatima todella kova virkapaketti, veroprosentti on jo valmiiksi ylhäällä ja velkaantuminen etenee kovaa vauhtia…

Kuinka kauan Janakkalassa (tai muuallakaan Suomessa) halutaan esimerkiksi maksaa vielä opiskeluihin liittyviä harjoitteluja tekeville lääkäreille 6000 euron kuukausipalkkaa? Saako lääkäreitä kohta enää millään hinnalla pieniin terveyskeskuksiin? Kaupungin- ja kunnanjohtajien palkkoja kritisoidaan, mutta kuinka kauan ihmisten oikeustajuun mahtuu se, että perustyötä terveyskeskuksissa tekeville kandeille ja eurolääkäreille maksetaan ensimmäisestä työstään yhtä paljon liksaa kuin koko organisaatiota johtavalle kunnanjohtajalle.

No, johtajien arvostus ei ole tässä maassa ollut koskaan kovin korkealla… Siksi hyviä sellaisia onkin varmaan niin vaikea löytää.

Tulihan nyt puhistua, vaikka sivuraiteille menikin.

Tänään sitten julkaistiin Hämeenlinnan ja siihen liittyneiden kuntien tilinpäätökset. Kaupunginhallituksen pöydän ääressä istuvat ovat saaneet jo ennakkotietoja, ja eilen luettavakseen myös kaikki pumaskat. Tylyä shittiä, jos sallitaan ilmaisu.

Vuonna 2008 talouskuri hukkui liitoshuumassa oikeastaan kaikilta muilta kunnilta paitsi Tuulokselta. Elvistelemistä ei ole kanta-Hämeenlinnallakaan, mutta toivottavasti näiden tietojen pohjalta selviää myös liitoskuntien asukkaille, miksi liitokset olivat välttämättömiä. Luvut eivät nimittäin peilaa pelkästään viime vuotta. Etenkin Lammin tilanne oli lähes katastrofaalinen. Kulurakenteella ja tehdyillä huonoilla päätöksillä kunnan taloutta ei olisi pystytty järjellisillä keinoilla tasapainottamaan tulevina vuosina. Kunnan taloussuunnitelman tasapainottaminen pohjautui sekä epärealistisiin odotuksiin että veronkorotuksiin entisestään 19,5:stä.

Nyt sitten kun kaikkien kuntien tulot veropohjan muodossa romahtavat kuluvana ja varsinkin ensi vuonna, Lammi olisi ollut käytännössä selvitystilassa. Lammilaiset ovat ymmärrettävästikin katkeria siitä, että kokevat palvelutasonsa joiltain osin heikentyvän kuntaliitoksen myötä. Jokainen tilinpäätökseen tutustuva kuitenkin ymmärtänee, että palvelutaso olisi romahtanut täysin ilman liitosta.

Kysymyksiä tulee myös muilta kaupunkilaisilta, niin uusilta kuin vanhoilta, miksi palvelutason harmonisoinnit täytyy tehdä heikoimpaan tasoon, tai ainakin lähelle. Siihen on varsin yksinkertainen syy. Me olemme eläneet holtittomasti yli varojemme. Me olemme pahassa kusessa. Sen takia.

On realiteetti, että menot täytyy jollain tavalla sopeuttaa tuloihin. Pellossa eläminen olisi voinut kenties jatkua, jos talouskehitys olisi jatkunut samanlaisena kuin viime vuosina, mutta tuskin sittenkään. Onneksi nyt on resursseja sentään korottaa veroja, ottaa lainaa ja harteita sopeutua ilman äkkinäisiä paniikkiratkaisuja.

Ja kyllä, kuulen korvissani, kuinka tämäntyyppiseen puheenvuoroon ”kansa” suhtautuu. Kaikki rahat on hassattu HPK:lle, rantapaviljonkeihin, tosi-tv:seen ja herrojen huveihin. Mutta kun ei ole. Alijäämät tulevat puoleksi (asukaslukuihin nähden ylivoimaisessa suhteessa) liittyvistä kunnista, joissa ei ole tehty perinteisesti kuin niitä ”hyviä asioita”, ja kantakaupunginkin osalta ylivoimaisesti suurimmalta osalta erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuoltoon tehtyjen hervottomien 7 miljoonan budjettilisäysten osalta. Jäähalli-investoinnit yms. eivät näy näissä luvuissa vielä sentilläkään.

Myös valtuuston vaikutusmahdollisuuksia on tivattu. Valtuusto pääsee priorisoimaan ja linjaamaan ihan pikapuoliin. Itse olen aistinut jo käytetyistä puheenvuoroista ja keskusteluista sellaista, että kulujen karsimisen ja toliminnan tehostamisen tarve on ymmärretty. Kuitenkin halutaan pitää painopistealueita, eikä käyttää puhdasta juustohöylää.

Tuo painopistealue olisi lapset ja nuoret, koulut ja päiväkodit.

On varmasti monia syitä, miksi demokratia voisi olla jälleen kerran kriisissä. Yksi silmiinpistävä syy on on kuitenkin se, että ihmiset eivät kestä enää demokratiaa omalla kohdallaan. Jos enemmistö päättää jotain, mikä ei miellytä itseä, niin kyseessä täytyy olla kähmintä, salaliitto, korruptio tai niin edelleen.

Törmään tähän joka ikinen päivä, ja niin törmäätte tekin, jos luette vaikkapa lehtemme keskustelupalstaa. Tosin tuo esimerkki on positiivinen siinä mielessä, että keskustelun avaaja näyttää hyväksyvän päätökset, jos ne tehdään ”avoimesti”. Avoimuusteemaa tuli käsiteltyä jo edellisessä blogikirjoituksessa, mutta kerrataanpa näin täysin hypoteettisesti (en ole kuullut ko. esimerkin mukaisista suunnitelmista yhtään mitään, eikä varmaan ole kukaan muukaan, kyse lienee puhtaasta huhusta), miten esimerkiksi Hauhon vanhainkodin ja Alvettulan koulun tapauksessa edettäisiin.

Ensin valtuusto on vaikkapa käynyt strategiakeskustelun, jossa määritellään, että meidän tulee tehdä rakenteellisia muutoksia palveluverkkoon. Sitten joku virkamies alkaa pohtimaan, kuinka saisimme palveluverkkoa järkevämmäksi. Tarkastelun alle joutuisi varmasti ensimmäisenä sellaiset kiinteistöt, jotka ovat elinkaarensa päässä ja joiden sijainti ja asutuksen tiheys eivät enää kohtaa toisiaan tarkoituksenmukaisesti.

Tässä vaiheessa lähtee varmasti sitten agentit ja huhut liikkeelle. Kukaan päättäjä ei välttämättä tiedä yhtään mitään, mutta lehti saattaa tehdä jutun keskustelupalstalta bongaamastaan ”uutisesta”. Tai ainakin soittaa virkamiehelle ja tarkistaa asian.

Tai sitten valtuutettu tuo asian julkisuuteen vaikkapa kyselytunnilla tai yleisönosastokirjoituksessa. Jos mitään näistä ei tapahdu (harvinaista), ja asia pääsee valmistelussa eteenpäin, niin siitä tulee julkinen viimeistään lautakuntakäsittelyä ennen, kun esityslista valmistuu. Silloin viimeistään asiasta on lehdessä uutinen ja kansalaiskeskustelu alkaa. Ja saattaa parhaassa tapauksessa kestää vuosia (kuten esim. Kankaantaan koulu, Hykin lukio jne., jne…

Joka tapauksessa, harvoin mikään merkittävä tai merkityksetönkään asia jää vaille keskustelua tai julkisuutta ennen päätöksentekoa. Edes huhut, jos ne eivät ole täysin älyvapaita? Minä en ainakaan keksi nyt yhtään sellaista asiaa. Kertokaa te, jos tulee mieleen. (No, heti tuli mieleen kaupunginjohtajien johtajasopimusten tarkistus, joka otettiin ylimääräisenä asiana käsittelyyn. Se oli tyhmää, mutta eipä jäänyt sekään ilman julkisuutta ja silloiset kaupunginhallituksen jäsenet saivat varmaan kantaa siitä poliittista vastuuta äänestäjilleen )

Mutta salailu- ja kähmintäsyytöksiltä ei ole vältytty kyllä montaa kertaa. Moottoritien kate on salailtu, Verkatehdas on salailtu, moottorirata on salailtu… Ja sitten jos laskee ne kilometrit sanomalehtipalstaa ja esityslistaa, joilla noita on käsitelty vuosien kuluessa niin voi ruveta hieman hymyilyttämään.

Mutta noilla väitteillä tehdään kaiketi pääasiassa politiikkaa. Hauskinpana yksityiskohtana tulee mieleen Verkatehtaan ohjausryhmä, jonka toiminnan olemattomuutta vihreiden edustaja, ohjausryhmän jäsen kritisoi äänekkäästi julkisuudessa. Ei ole käsitelty, ei ole kokoonnuttu, on salailtu… Sitten kaivettiin esiin pöytäkirjat ja kokoukset, joissa Verkatehdasta oli käsitelty. Kokouksia oli jotain 70 ja sivuja yli 300. Siinä on saanut räpytellä kommunikaattoria aika lahjakkaasti, että kaikki nuo ovat menneet ohi huomaamatta, vaikka on itse ollut paikalla.

Summa summarum, jos kaupunki päättää alkaa pohtia Hauhon vanhainkodin tai Alvettulan koulun lopettamista, niin lupaan ja vannon, että asiasta käydään erittäin näyttävät keskustelut julkisuudessa - ihan poliitikoista riippumatta.

Mutta jos sitten päätökset ovat mielestäsi ikäviä tai jopa yksimielisiä, niin älkää tulko syyttämään kähminnästä ja salailusta. Politiikassa (ainakin Hämeenlinnassa) pyritään hakemaan mahdollisimman suurta yksimielisyyttä päätöksissä, ja se tapahtuu neuvottelemalla ja valmistelemalla asioita huolellisesti.

Edustuksellisessa demokratiassa kuntalaisia kuunnellaan aivan varmasti, mutta pääasiallinen vaikuttaminen päättäjiin ja kokoonpanoihin tapahtuu lopulta aina vaaleissa. Sen ovat monet unohtaneet aivan täysin, kuten ovat koko äänestämisenkin.

Ja kenties siksi, että ei tunneta juuri millään lailla yhteiskunnallisen vaikuttamisen pelisääntöjä tai ne on ainakin unohdettu huolellisesti, ei kestetä sitä, että poliitikot saattavat olla eri mieltä kanssasi jostain asiasta. Se koetaan vääryydeksi, ja suurimpia syyllisiä ovat ne poliitikot, jotka uskaltavat mielipiteensä myös ääneen sanoa.

Senpä takia ehkä monet poliitikot ovatkin valinneet mahdollisimman hiljaa olemisen tai ainakin välttelevät viimeiseen asti ottamasta kantaa mielipiteitä jakaviin asioihin.

Ja se on persiistä se. Semmonen salailu. Vaatikaa poliitikoiltanne suoria ja selviä vastauksia, mutta ymmärtäkää myös se, että ihan kaikkiin asioihin ei voi vielä olla vastauksia - kuten Hauhon ja Alvettulan lopettamisasioihin, joita ei ainakaan vielä ole edes olemassa.

Politiikassa törmää joka päivä vaatimuksiin suuremmasta avoimuudesta. Kansalaisten mukaan sitä ei voi olla koskaan tarpeeksi - mikä tarkoittaa tietenkin myös sitä, ettei se osoittamisesta voi koskaan oikein saada kiitostakaan. Niin kuin ei kai mistään muustakaan politiikassa

Olen tässä viime päivinä miettinyt aika paljon avoimuutta. Vai onko se avoimmuutta? Sama se. Omasta mielestäni olen aika avoin tyyppi ja poliitikko. Ei minua omasta puolestani pelota keskustella julkisesti juuri mistään asiasta. Mutta häiritsee, että vaikka olisit kuinka avoin, se ei vain joillekin riitä, jos satut olemaan eri mieltä asioista. Viittaan tässä tietenkin Ahveniston ystäviin ja moottoriradan vastustukseen. Heidän mielestään kaupungin poliittinen kulttuuri on salaileva ja epädemokraattinen, vaikka tehtäisiin mitä. Kaikkeen muuhun tässä on kuitenkin oltu valmiita, paitsi ehkä kansanäänestykseen. Koska se maksaa niin penteleesti, ja valtuutetut on valittu juuri tällaisten ratkaisujen tekemistä varten.

No joo, eiköhän moottorirata ja Ystävät ole jo käsitelty… Toinen ajankohtainen keissi on tietenkin Lammin vastaanottokeskus. Vastustajien mielestä käsittely oli epädemokraattinen, koska lausunnon ministeriölle antoi kaupungin hallintosäännön mukaisesti hallitus, eikä valtuusto. Valtuustolle asia tuli vain tiedoksi. Olisikohan se sitten helpottanut vastustajien tuskaa, jos päätöksen lausunnosta olisi tehnyt valtuusto? Tuskinpa.

Oman arvioni mukaan myös valtuusto antoi keskustelussaan poikkeuksellisen vahvan tuen keskuksen perustamiselle. Äänestys olisi päättynyt todennäköisesti lukemiin 57-2 tai 56-3. Eli yhtä epädemokraattista kuin Apparan radan suhteen lehtikyselyn perusteella…

Monilla on valitettavasti edelleen sellainen kuva poliittisesta päätöksenteosta, että asioista keskustellaan ja päätetään ainoastaan niissä huoneissa, joissa viralliset kokoukset pidetään. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Esimerkiksi Lammin vastaanottokeskuksesta informoitiin valtuutettuja hyvissä ajoin ja valtuutetuilta tuli mielestäni ohjeita ja tukea hallituksen jäsenille.

Kaikista asioista ei tietenkään ehditä keskustella isolla porukalla. Jos asia kuitenkin koetaan periaatteellisesti tärkeäksi, otetaan usein aikalisä ja haetaan tuki päätöksille. Eilen kaupunginhallitus päätti tehdä näin kahdessa eri asiassa. Tontin varaamisesta yksityiselle päiväkodille haluttiin kokonaisselvitys, jossa uuden palveluntarjoajan vaikutus kaupungin omiin palveluihin tarkastellaan. Lisäksi tv-dokkari Ysiluokan kuvaamisesta hämeenlinnalaisessa koulussa halutaan lasten ja nuorten lautakunnan mielipide, koska heidän toimialaansahan asia koskee ja asiaan suhtautuminen on erittäin kriittistä monella taholla, myös kh:n pöydän ympärillä.

Mutta. Jo tuon edellisenkin sanominen rikkoo ehkä osaltaan kaupunginhallituksen pelisääntöjä. Käydyt keskustelut kun ovat salaisia. Otan kuitenkin avoimuuden nimissä pienen riskin, että yleisellä tasolla voi luonnehtia päätöksenteon vaiheita ja henkeä, kunhan ei yksilöi.

Sitten on asioita, joista ei oikein voi sanoa yhtään mitään, tai löytää itsensä kovin helposti rosiksesta. Tällainen asia on tietenkin vaikka ex-ympäristötoimen johtajan Sara Syyrakin irtisanominen. Itse en tosin tästä asiasta ole ollut päättämässä missään vaiheessa ja olen hyvin pitkälle toisen käden tietojen varassa.

Mutta on siinä politiikan avoimuus ja muut arvot melkoisessa ristipaineessa, kun asianosaiset päättäjät eivät voi tai saa käytännössä perustella tekemiään ratkaisuja juuri millään tavalla julkisuudessa. Politiikaksihan jotkut kaupunkilaiset tällaiset työnantajaroolin ratkaisut tottahan toki aina lukevat…

Se hallinto-oikeuden käsittelyssä oli kuitenkin varsin kummallista, että oikeus ei sallinut suullista käsittelyä kaupungin pyynnöstä huolimatta. Niinkin arkaluontoista ja subjektiivistakin asiaa kuin työpaikkakiusaamista on mielestäni aika vaikeaa käsitellä tuomareidenkaan pelkästään papereiden perustella.

Meinasin kakoa aamukahvit rinnuksille, kun lueskelin aamun lehden pääuutista sairaalanmäen kulukehityksestä. Sellainen, joka ei näihin numeroihin ei ole hirveästi perehtynyt, saattoi tietenkin ajatella, että ”Hmm, kulut ovat nousseet neljänneksen, onpas paljon..”, mutta meikäläinen meinasi tukehtua siihen, että onpas vähän helevetin vähän!

Omissa käppyröissäni kun sama kulukehitys samalla aikavälillä on merkitty 60 prosentiksi. Mysteeri alkoi selvitä, kun soitin shp:n talousjohtajalle Seppo Karhulle. Sairaala käyttää deflatoituja lukuja. Se on sikäli hämäävää, että kun näistä asioista yleensä puhutaan, KUKAAN MUU EI KÄYTÄ DEFLATOITUJA LUKUJA.

Eli kun puhutaan kaupungin menokasvusta, lasketaan suoraan, että viime vuonna käytettiin 100 miljoonaa, tänä vuonna käytetään 120 miljoonaa = kasvu 20 prosenttia. Tämä ei tietenkään ole lainkaan verrannollista sairaalan lukuihin, joissa on rahan arvon muutos laskettu pois.

Rupesin miettimään, että näin helppoa on loppujen lopuksi toimittajia uunottaa… No, tuskin Seppo Karhu sitä tahallaan teki. On tämä kuitenkin taas osoitus siitä, että shp ja muu yhteiskunta puhuvat täysin eri kieltä - ja jopa lukuja.

Avauduin tästä myös tuonne keskustelupalstan puolelle, jossa intouduin miettimään myös talouskurimuksen ja lääketieteellisen kehityksen vääjäämätöntä törmäystä, kas näin:

”Eli sairaalan toimintakulut olivat vuonna 2002 n. 100 miljoonaa euroa ja viime vuonna n. 160 miljoonaa. Lisäksi Hämeenlinnan osalta voi sanoa, että samalla aikavälillä kaupungin maksuosuus sairaanhoitopiirille on kasvanut reaalisestikin (siis deflatoituna) 36,7 prosenttia, ei 27 prosenttia, jonka talousjohtaja ilmoitti koko shp:n luvuksi…Numeroilla pystyy kikkailemaan vaikka miten, mutta kääntelee niitä miten päin tahansa, erikoissairaanhoidossa menokasvu on mielettömän paljon kovempaa kuin millään muulla julkisen palvelun sektorilla (esim. koulut, vanhustenhuolto, ennaltaehkäisy). Se johtuu tietenkin monista asioista, joista ei vähäisimpänä talousjohtajankin mainitsema lääketieteen huima kehitys ja ns. medikalisaatio.

Sairaanhoitopiirin toimintaan ja kulttuuriin perehtyminen etenee muuten ihan hyvin, kiitos kysymästä. Ekat palaverit on pidetty, ja torstaina on tapaaminen shp:n johtajan kanssa. Tänään myös eräs varsin huumorintajuinen ja mukava lääkäri soitteli ja juttelimme pitkään. Hän muun muassa kertoi, että arameankielellä Iisakki tarkoittaa ”Hän nauraa”. Sitä ei kuulemma lehtijuttujen perusteella aina usko, kun ne ovat niin vakavia

Uskon, että tulen ihan hyvin toimeen lääkärienkin kanssa, kunhan päästään nokikkain. Tietty näkemysero yhteiskunnan tilasta jä lääkärien roolista siinä meillä kuitenkin saattaa olla, heh.

Niin kaameaa kuin se onkin, koulusurmiin alkaa pikku hiljaa tottua ja turtua. Ehkä se johtuu siitä, että tämä ei tapahtunut niin lähellä. Tosin Winnenden muistuttaa monin tavoin vaikkapa Hämeenlinnaa. Tai ehkä jopa hieman parannettua versiota. Keskiaikainen pikkukaupunki, jossa on linna, paljon pieniä ja keskisuuria yrityksiä, työttömyysprosentti alle keskiarvon (alle 5!). Surullisenkuuluisaksi tulleessa Albertvilles-koulussa oli lisäksi tehty pitkään uraauurtavaa työtä koulukiusaamisen ehkäisemiseksi. Mistä siis etsiä tällä kertaa selityksiä mielettömälle teolle?

Itse olen jokseenkin vakuuttunut, että jokainen massamurha poikii lisää vastaavia tekoja. Kyse on jo pikkuhiljaa uudesta nuorisomuodista, trendistä tai ”fadista”. Fad on termi, jolla tarkoitetaan muotia tai villitystä, joka on erittäin suosittu pienen joukon piirissä tietyn aikaa.

Netissä on syntynyt lukuisia koulusurmaajia ihannoivia yhteisöjä, jotka tietenkin innostavat osaltaan järjettömiin tekoihin ja lisäävät osaltaan ryhmäkoheesiota. Turhanaikaista silti on hakea selitystä teoille pelkästään internetin pahuudesta. Tai väkivaltaisista videopeleistä. Tai hevimusiikista. Tai huumeista. Tai pornosta. Tai koulukiusaamisesta. Tai löysästä asekontrollista. Tai mistä nyt ikinä.

Ei maailma ole niin yksinkertainen, että tällaisille teoille voitaisiin osoittaa suorat syylliset ja terminoida ongelma jollain pääministerin tai hallituksen toimenpiteellä. Toki nettiin pitää saada kontrollia, aselakeja tiukemmaksi, estää koulukiusaus jne. (mutta ei nyt sentään kieltää eri musiikkilajeja - se on kuitenkin niiiiii-n 80-luvun USA:n raamattuvyöhykkeellistä).

Kyse on kokonaisvaltaisuudesta. Nuoriso kuvastaa maailmamme pahoinvointia. Äärikapitalistit ovat tehneet maailmasta ahneuden ja itsekkyyden tyyssijan, jossa heikommille ei vain ole enää tilaa. Ihmisen luontainen ahneus on tehokas polttoaine, mutta se pitää valjastaa oikein. Haukkukaa naiviksi, yksinkertaiseksi, historiaan jämähtäneeksi, punikiksi tai ihan miksi vaan, mutta uskon edelleen vakaasti, että ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut ihmiskunnan historian paras yritys rakentaa kestävää hyvinvointia. Suomessakin me pärjättiin ihan mukavasti, vaikka maassa on periaatteessa aina ollut oikeistoenemmistö - porvaritkin kun sisäistivät sosialidemokratian hyödyt aikanaan ihan kivasti.

Mutta vituralleenhan se meni. Ei riittänyt paukut pienellä Pohjolan porukalla tämän pidemmälle maailman tyrskyissä.

Tai ehkäpä maailmantalouden romahduksesta alkaa uusi nousu. Palataan taas perusasioihin, Back to Basics. Jokaiselle perustoimeentulo, ei kenellekään kohtuuttomia palkkoja tai etuisuuksia - ei yritysjohtajille, ei poliitikoille, ei lääkäreille, ei edes Finnairin lentäjille. Yhteiskunnan ihannemalliksi valitaan globaalisti 1980-luvun Ruotsi.

Näkis vaan.