NUIJAMIES

En tiedä tuleeko kenellekään yllätyksenä, mutta en ole liiemmin suomalaisen teatterin ystävä. Enkä varsinkaan kesäteatterin, vaikka joka vuosi yksi tai kaksi kappaletta tuleekin kuikuiltua. Kesäteatterin suurin vika on siinä, että se on niin kivaa ja harmitonta. Ja riskitöntä ja yllätyksetöntä. Ja vähä-älyistä.

Mutta pääasiakaskuntaa, mummobussilastillisia pitää kai miellyttää aina täsmälleen samaan kaavaan sopivilla esityksillä. Niinpä esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginpuistossa nähdään joka vuosi taidokasta musisointia ja laulantaa, jota silmän lumeeksi sitoo jonkinlainen välttävä juonikyhäelmä.

Tämän kesän Albatrossi ja Heiskanen on tyyppiesimerkki tästä. (Tosin pisteet Martti Töttölälle, että yritti täksi kesäksi saada Gogol Bordellon musiikkiin perustuvan näytelmän pystyyn, mutta homma tyssäsi tekijänoikeuksiin ja rahaoitukseen).  Mutta kyllä Albatrossinkin nyt suuremmitta tuskitta kitui läpi, näki tuttuja ja ihan kliffaa oli.

Eilen sunnuntaina tuli kuitenkin kesäteatterikokemus toisesta maailmasta, Pirttikoskelta.

Tottahan olin kuullut ja lukenut ilmiöstä aikaisemminkin, mutta tämän vuoden kappale ”Sankareita ja sponsoreita” iski Nuijamiehen nauruhermoon kuin miljoona volttia - eikä kyse ollut mistään puskafarssista ja pieruhuumorista. Pirttikosken monilahjakkuus, maanviljelijä Seppo Holttinen on kirjoittanut, ajankohtaisen ja myös paikallisesti kantaa ottavan tekstin suvaitsevaisuudesta, joka ei taatusti ollut hienosteleva, sievistelevä tai vaikeatajuinen, mutta silti herkkä ja paikoin jopa syvällinen, rujo ja rohkea. Mutta ennenkaikkea hauska. Niinhän se on, kuten Holttinen alkuspiikissään totesi, kaikki me olemme loppujen perin aika naurettavia.

Pirttikoskesta ei tee hyvää yksin Holttisen taituruus, vaan koko yhteisön paneutuminen asiaansa. Kaikki järjestelyt parkkeerauksesta väliajan tarpeeksi pitkään myyntiaikaan on hoidettu loistavasti. Ja miljöö on totta kai upea ja sitä rataa. Kovin juttu on kuitenkin harrastajanäyttelijöiden osaaminen. Lypsykoneasentaja Ismo Jokinen hakkaa manne Valtteri Mandelinina aika monta ammattinäyttelijää laudalta. Rahaa lavasteisiin ynnä muuhun ei varmasti ole käytetty tolkuttomasti, mutta kaikki on mietitty ja tehty huolella. Ja onhan sen oltavakin, muuten ei täytettäisi tuhatpaikkaista amfiteatteria, joka sijaitsee loputtoman kärrypolun päässä täysin hevon helvetin näreikössä. Näin positiivisesti ilmaistuna

Pakko on myöntää, että tuskin olisi tullut lähdettyä tänäkään vuonna köröttelemään, ellei pääroolihahmona olisi ollut ”Eenokki Suopunki, kovassa nosteessa oleva poninhäntäinen kuntapäättäjä, joka on tunnettu räväköistä kannanotoistaan”. Ei Eenokin hahmossa loppujen lopuksi paljon muita yhtymäkohtia elävään elämään ollut, mutta Holttisen kritiikki kuntaliitosta ja muita paikallisesti polttavia aiheita kohtaan oli tarkkanäköistä. Kuulemma mies on istunut yhden kauden itsekin kepun valtuutettuna Kalvolassa, mutta ei viihtynyt valtuustopenkissä. Se on voitto ainakin teatterille ja paikalliselle kulttuurielämälle.

Eenokki Suopunki on varmaan historiaa huomisen viimeisen näytöksen jälkeen, mutta Pirttikosken reissusta tuli meikäläiselle takuuvarma kesätraditio.

Hämeenlinna on totta tosiaan puistojen kaupunki, varsinkin leikkipuistojen. Kantakaupungissa on Hämeen Sanomien jutun mukaan 85 leikkipuistoa. Puistojen rakennusinnosta pääsevät osaksi näköjään myös liitoskuntien alueet: pari viikkoa sitten lehdessä oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että nyt rakennetaan puisto myös Renkoon - mikä on kuulemma uuden kaupunginosan ensimmäinen.

Leikkipuistot ovat ilmeisesti nyt pop, myös Suhosen Jani käsitteli asiaa omalta osaltaan alanurkassaan. Itse olen tehnyt jokseenkin aktiivista tuttavuutta leikkipuistoihin kesäkuun alusta alkaen.

Luulenpa, että tässä maassa tyhjien leikkipuistojen määrälle vetää vertoja ainoastaan autioiden yleisurheilukenttien luku.

Aivan ihanaa, että lapset otetaan nykyään näin hienosti huomioon, mutta kenties liika on aina liikaa? Kun lähdin tutkiskelemaan tyttäreni kanssa asuinalueemme ympäristöä Kankaantakana, leikkipuisto paljastui melkein joka kulman takaa: karkeasti ottaen 250 metrin säteellä kotipihastamme on viisi (5) leikkipuistoa (oma piha, Kimalaisenpuisto, Siwan viereinen, Kankaantaan koulun piha, päiväkodin piha). Lehtijutun ja Maria Lassila-Merisalon blogin innoittamana löysimme Karhunlukontien päästä, noin 400 metrin etäisyydeltä kuudennen. Seitsemäs on rakentumassa rajanaapuriimme nousevaan rivitalokompleksiin.

Siis, jumalauta, kohta seitsemän leikkipuistoa alle puolen kilometrin säteellä. Ja tuntuu siltä, että meidän Iltan lisäksi ei koskaan ketään muuta lasta ensimmäisessäkään. Tai no, Siwan viereisessä leikkipuistossa olen havainnut joskus mopopoikia salatupakilla ja bissellä. Ja toki Kankaantaan päiväkodin puistossa on lapsia, koska heidät sinne varmaan pakotetaan taas, kun päiväkoti on kesälomien jälkeen auki.

Päivittelin asiaa jo feisbuukissa taannoin, ja kaverini kehotti pohtimaan, että kannattaisiko yhteiskunnan käyttää rahansa johonkin, jota ihmiset käyttäisivät?

Näkisin kuitenkin, että mielipideilmasto ainakin yleisönosasto-nettifoorumitasolla on kuitenkin täysin päinvastainen: enpä usko, että tullaan jatkossakaan näkemään päivittelyjä tyhjistä leikkipuistoista. Kritiikki kohdistuu yksinomaan lähes 100 prosentin (iltatunteina) täyttöasteella pyöriviin jää- ja palloiluhalleihin, joiden käyttäjien pitäisi vaihtaa harrastuksensa suunnistukseen, marjanpoimintaan ja puihin kiipeilyyn, kuten kaikkien kunnon ihmisten.

Älkää ymmärtäkö väärin, en vastusta leikkipuistoja, vaan olen niiden suurkuluttaja. Ei meidän tyttö kuitenkaan kai seitsemää tarvitse omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä. Sen sijaan kavereita se niihin puistoihin voisi kaivatakin.

No, eiväthän leikkipuistot ole niin kalliita (ehkä 20 000-30 000 euroa tsipale vehkeineen kaikkineen) verrattuna miljoonien urheiluhalleihin. En kuitenkaan oikein ymmärrä missä ovat yleisönosastoista ne tuhannet ja tuhannet ihmiset, jotka kansoittavat jalkapallo- ja jääkiekkokenttiä kaikkina mahdollisina päivän tunteina… Tai ehkä he sitten vaikuttavat äänestämällä vaaleissa, eivät palstojen kautta.

Joka tapauksessa, jos on kaupungissa vahva jääkiekkomafia, niin on myös puistomafia - teatteri- ja kulttuurimafiasta puhumattakaan. Mutta se lienee sitten toisen postin aihe.

Otsikko ei viittaa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen. Vaan aika paljon isompaan asiaan. Kuntatalous on luisumassa kovaa vauhtia kohti syvää rotkoa, ja jokainen meistä tulee tuntemaan vaikutukset takamuksissaan.

Perusongelma on se, että ennusteiden mukaan parissa kuukaudessa kuntien veropohjasta on laman myötä häipynyt parhaimmillakin noin 10 prosenttia tuloista. Esimerkiksi Hämeenlinnassa verotulojen kasvuksi arvioitiin vielä marraskuussa maltillinen 3,6 prosenttia. Silloin puhuttiin vielä taantumasta.

Ero verrattuna viime vuosiin oli jo silloin melkoinen, sillä tulot ovat tavanneet kasvaa lähes 10 prosenttia vuodessa. Niinpä on kasvatettu samalla mitalla myös menoja. Kukaanhan ei asiaa tosin koskaan huomaa, mutta koko lähes koko 2000-luvun kaupunki on satsannut kymmeniä miljoonia vuodessa lisää rahaa sosiaali- ja terveyspalveluihin. Kuluvalle vuodellekin kokonaiskasvu oli määritelty 8 prosenttiin.

Nyt verotuloja kuitenkin on kertymässä miinus 2,5 prosenttia verrattuna viime vuoteen. Yhtälö tarkolittaa sitä, että jostain kaupungin pitäisi taikoa 10-20 miljoonaa euroa lisärahoitusta, jotta talouden tunnusluvut pysyisivät edes joten kuten siedettävällä tasolla.

Jos kaupunki olisi yritys, se tekisi niin kuin yritykset nyt tekevät. Sulkisi toimintoja, potkisi väkeä pellolle ja lomauttaisi minkä kerkiäisi. Koska se kuitenkin vain syventäisi paikallisenkin talouden syöksykierrettä, siinä ei ole järkeä. Vaihtoehdoiksi jää velanotto, veroprosentin korotus ja vyön kiristäminen kaikessa, mikä on mahdollista.

Todennäköisesti kaikkia keinoja tarvitaan.

Kaupunginhallitus päätti eilen antaa lautakunnille tehtäväksi rajoittaa toimialojen kasvua 8 prosentista 4:ään. Neljänkin prosentin kasvu on ihan hyvä yleensä. Monissa kunnissa sitä on pidetty maksimina hyvinäkin aikoina. Asia on kuitenkin niin, että viime syksyn ylimittaiset palkankorotukset tulivat kuntien kannalta mahdollisimman huonoon rakoon. Kasvuvara hupenee niihin periaatteessa kokonaan, ja kun monet toiminnot on sidottu pitkin sopimuksin, neljän prossan kasvukin tarkoittaa leikkauksia monissa kohtaa.

Ennustan, että Hämeenlinnassa tulee syntymään asiasta vielä melkoinen poru. Kuntaliitoksen jäljiltä monilla on toiveiden tynnyri täynnä, mitä kaikkea uutta hyvää nyt pitäisi saada. Helposti unohtuu se, että on saatu jo tuntuva alennus veroprosenttiin sekä monia kalliita investointeja (ja niiden myötä käyttökuluja). Unohtuu se, että jos pikkukunnat olisivat ajautuneet lamaan omillaan, ne olisivat vuoden 2010 jälkeen todennäköisesti selvitystilassa.

Ikävää on kuitenkin todeta, että neljän prosentin kasvun leikkaus voi olla vielä alkusoittoa sille, mitä tuleman pitää Hämeenlinnassakin, jos lama pitkittyy. Valtio on tietenkin avainasemassa. Porvarihallituksen ideologista missiota kuitenkin periaatteessa palvelee se, että annetaan kuntien korottaa veroprosenttiaan, samalla kun valtio alentaa progressiivisia veroja. Verot jäävät näin yhä enemmän köyhien maksettavaksi. Toivon, että hallitus on niin sosiaalinen kuin se väittää olevansa, mutta epäilen kyllä suuresti.

Yhden prosentin nosto veroäyrissä tarkoittaa Hämeenlinnassa noin 10 miljoonaa euroa. Sekään ei siis vielä riittäisi tasapainottamaan taloutta. Meillä on kuitenkin onneksi kuntaliitoksen ansiosta pelivaraa ja resurssia tehdä rakenteellisia muutoksia. On totta, että tällä hetkellä uudessa Hämeenlinnassa on paljon päällekkäisiä virkoja ja jopa ”ylimääräisiä” ihmisiä siellä täällä. Toki jokaiselle riittää varmasti muutoksessa tekemistä, mutta muutaman vuoden tähtäimellä tarkoitus olisi pärjätä 300:a eläkkeelle siirtyvää kunnan työntekijää vähemmällä. Ja silti tuottaa samat palvelut. Tämä tuottavuuden kasvu tarkoittaisi vuositasolla 12 miljoonan euron säästöä. Se olisi se kuntaliitoksen tuoma tehokkuushyöty.

Varmaa tosin on ainoastaan, että askeltakaan ei pystytä tuollakaan saralla ottamaan ilman hillitöntä itkua ja hammastenkiristystä (korkeintaan entisiä kunnanjohtajia eli ”herroja” ei kukaan jää kaipaamaan).

Tulevina vuosina tuskin onkaan kovin mukavaa olla luottamushenkilö. Huumormies Antti Korpimaa (kok.) kyselikin jo eilen synkkiä talouslukuja tavaillessaan, kuinka valtuutetun toimesta voi erota… Veikkaan, ettei ole ensi vaaleissakaan ruuhkaa ehdokaslistoilla, vaikka kokouspalkkioita törkeästi korotettiinkin.

Vähän kaikesta joudutaan siis tinkimään. Kansa keskustelu- ja yleisönosastopalstoilla on varmasti sitä mieltä, että kaikki ”turha”, kuten kulttuuri ja urheilu pitäisi lopettaa kokonaan saman tien. Mutta kun sekään ei nyt riittäisi - mittakaavat ovat niin erilaiset. Eikä kannata ajaa toimintoja kokonaan alas, koska se kostautuu muualla ja tyhjät tilat kustantavat kuitenkin.

Toisaalta myös tasaista juustohöylää kannattaa edellisen laman opettamana pyrkiä välttämään, mutta vyön kiristystä kaivataan kaikilla toimialoilla ja etenkin niillä, joilla volyymit ovat suurimmat. Mutta ollos ”kansa” huoleti, myös kermaperseet joutuvat takuulla tinkimään huvituksistaan.

Tämän päivän lehteä lukiessa silmään pisti ensimmäisenä Sinfonia Lahden ostokonsertit… Tosin niistäkin reilusta parista sadasta tuhannesta puolet tulee valtion tukena.