”Hallinnollisilta kujilta kohti toreja” – directors cut

Kun kirjoittaa yleisönosastoon liian pitkästi, niin siinä usein tuppaa käymään niin, että paljon jää editoijan työpöydälle. Mutta täällä interwebin ihmeellisessä maailmassa avaruutta riittää, joten läsäytän lauantain Hämeen Sanomissa julkaistun tekstin toisen asteen koulutuksen järjestämistä koskevaan keskusteluun kokonaisuudessaan ja jatkan sitä vielä vastaamalla Jussi Mestarin esittämiin kysymyksiin.

—————————————————————————————————————————-

Kujilta kohti toreja myös toisen asteen koulutuksessa

Kaurialan lukion lehtori Jussi Mestari kirjoitti (HäSa 27.1.) olevansa ”ihan kujalla” toisen asteen hallinnollisesta yhdistämisestä ja kaipasi rautalankamallia asiasta. Lyhyessä yleisönosastotilassa yksityiskohtaisen mallin vääntäminen tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä. Sitä varten ja kaikkiin Mestarin esittämiin kysymyksiin vastaamiseen tarvittaisiin eri foorumi.

Asian ymmärtäminen ei ole kuitenkaan älystä kiinni. Siitä todistanee, että lukuisat poliitikot itseni mukaan lukien ovat oppineet ymmärtämään mallin hyötyjä ja myös mahdollisia haittoja yli vuoden kestäneessä perusteellisessa valmisteluprosessissa. Leimallista valmistelulle on ollut, että siihen työryhmissä tiiveimmin osallistuneet ja tutustuneet tahot, olivat nämä sitten luottamushenkilöitä, rehtoreita tai opiskelijoita, ovat hiljalleen luopuneet ennakkoluuloistaan ja varauksistaan hanketta kohtaan.

Perustelut hallinnon yhdistämiselle ovat itse asiassa yhtenevät monille muille Hämeenlinnan aloittamille uudistuksille, joissa pyritään eroon keinotekoisista hallinnollisista rajoista ja pyritään luomaan kokonaisuuksia elämänkaariajattelun mukaisesti.
Tavoitteena on nimenomaan ajatella opinpolkuja opiskelijan, eikä hallinto-organisaatioiden näkökulmasta. Hallinnon yhdistäminen mahdollistaa muun muassa riittävän valinnaisuuden kautta erilaisuuden, lahjakkuuden ja yksilöllisyyden huomioimisen. Kyse ei siis suinkaan ole ”tasapäistämisestä”, kuten on hankkeen vastustajien taholta esitetty, vaan täysin päinvastoin.

Toisaalta on kritisoitu, että liiallinen vapaus valita johtaa ajelehtimiseen ja opintoaikojen pidentymiseen. Itse uskon, että nuorisomme selvä enemmistö on vuosi vuodelta yhä kykenevämpää ja halukkaampaa kantamaan vastuuta omien yksilöllisten valintojensa ja suuntautumisensa osalta. He ovat yhä enemmän itseopiskelijoita kuin passiivisia opetettavia. He eivät asettele vastakkain lukio- ja ammatillisia opintoja, mistä kertoo sekin, että viime vuosina yhä kasvavissa määrin on hakeuduttu huomattavan korkeilla keskiarvoilla ammatillisten opintojen pariin, joiden vetovoima tuntuu lukioiden kustannuksella edelleen kasvavan ikäluokkien pienentyessä. Toimiville kaksoistutkintoratkaisuille olisi yhteiskunnallista kysyntää.

On myös nähtävissä polarisoitumista, jossa yhä vakavammat ongelmat kohdistuvat yhä voimakkaammin pienemmän joukon ympärille. Nämäkään sosiaaliset ongelmat eivät kuitenkaan katso hallintorajoja, vaan niitä on havaittavissa vuosi vuodelta enemmän myös lukiokoulutuksen puolella. Se osaaminen, mitä oppilaanohjaukseen, psykososiaalisiin palveluihin ja erityisopetukseen on kehittynyt ammatillisella puolella, on syytä laajentaa myös lukion puolelle.

On kysytty, miksi näitä asioita ei voida kehittää nykyisten organisaatioiden välillä? Toki voi, ja on kehitettykin, mutta sitä kautta kehityskaari näyttää tulleen päätepisteeseensä. Fakta on, että yhteisen suunnittelupöydän ääressä ja yhden hallinnon alaisena asioita on huomattavan paljon helpompaa ja luonnollisempaa kommunikoida, yhteen sovittaa ja tarkastella asioita kokonaisuuksina. Tämä on huomattu erinomaisesti esimerkiksi kaupungin uudistetuissa lasten ja nuorten palveluissa.

On täysin ymmärrettävää, että toisen asteen hallinnollista yhdistämistä leimaavat samat ennakkoluulot kuin kuntaliitoksia tai mitä tahansa vastaavia uudistuksia.  Epäluulo tiettyyn rajaan saakka on terveen ajattelun merkki. Mutta samaan aikaan kannattaa haastaa itsensä myös ajattelemaan mahdollisuuksia ja tulevaisuuden todennäköisiä kehityskulkuja.

Lukio- ja ammatillinen koulutus säilyvät valtuuston päätöksestä riippumatta jatkossakin omina koulutusmuotoinaan, mutta uskon, että hallinnollisten kuppikuntien kaatuminen jatkuu muillakin toimialoilla. Tulevaisuudessa ei ole enää esimerkiksi perusterveitä tai erikoissairaita potilaita, joiden hoitamista ja kustannuksia eri organisaatiot pallottelevat, vaan pelkästään helpotusta vaivoihinsa kaipaavia ja myös saavia ihmisiä. Hallinnollisilta kujilta edetään kohti eri palvelut ja mahdollisuudet yksilöllisesti ja joustavasti yhdistäviä toreja.

Iisakki Kiemunki
valtuuston pj. (sd.)
kansanedustajaehdokas
Hämeenlinna

—————————————————————————————————————————-

Ja sitten jatkoa:

Mestari kysyi, ”Kuka tarkastelee toisen asteen koulutuksen kokonaisuutta uudessa mallissa ja miten hallinnollinen yhdistyminen tukee tätä tavoitetta? Perustetaanko kuntayhtymään jokin ”poliisi”, joka juoksee keskeyttäneiden perässä? Miten koulutuspaikka kaikille taataan?”

Kokonaisuutta tarkastelee luonnollisesti omalta osaltaan lasten ja nuorten lautakunta, kuten tähänkin asti, mutta palveluntuottajan eli Koulutuskeskus Tavastian alla on molemmat ”puoliskot” saman hallinnon alla. Kyllä kokonaisuutta on mielestäni luonnollisesti helpompi tarkkailla yhden kuin kahden erillisen hallinnon alla. ”Poliisina” toimivat opinto-ohjaajat, joiden kanssa on helpompaa suunnitella, onko nuorelle oikea vaihtoehto ammatilliset opinnot, lukio-opinnot tai vaikka paluu kymppiluokalle tai ammattikymppiin. Kun kurssit ja järjestelyt ovat yhden tahon alla, siirtyminen on luonnollisesti joustavampaa, nuoren opiskeluhistoria on tiedossa eikä välissä ole turhia byrokraattisia seiniä.

Mestari jatkaa: ”Mikä ihme on kuntayhtymä, jonka alla on yhden kunnan omistama liikelaitos? Mihin sitä kuntayhtymää siinä tarvitaan? Mikä minä tässä kokonaisuudessa ole? jne.”

Myönnetään, että ihannetilanne olisi se, että kaikki seudun kunnat olisivat liittyneet yhteen ja seudun ulkopuoliset ”pienosakaskunnat” olisi maksettu pois kuntayhtymää omistamasta. Opiskelupalveluiden tarjoamiseen omistus kun ei vaikuta käytännössä mitenkään. Seudun kattavaa kuntaliitosta ei kuitenkaan tullut, ja Janakkala ja Hattula eivät halunneet lähteä myöskään yhteiseen seutulukioon. Hämeenlinnan pitäisi maksaa lähinnä Janakkalalle ja Hattulalle toistakymmentä miljoonaa euroa näiden omistusosuudesta, jolloin kuntayhtymä päästäisiin purkamaan ja koko toisen asteen opetus voitaisiin ottaa suoraan kaupungin omaan organisaatioon. Tähän nyt ei ainakaan tässä vaiheessa ollut varoja, joten on päädytty kuntayhtymä – itsenäinen liikelaitos -rakenteeseen. Taustalla on kuitenkin oletus, että järjestely tuskin on lopullinen.

Sillä, mikä Jussi Mestarin titteli uudessa kokonaisuudessa on, ei ole mielestäni valtavan suurta merkitystä. Kaikki lukioiden lehtorit jatkavat opetusohjelman mukaisten kurssien opetusta, ainoana erona on, että kurssilla saattaa olla opiskelijoita myös ammattiopintojen puolelta.

Ja vielä: ”Miksi Hämeenlinna haluaa luopua lypsävästä lehmästä? Onko kyseessä oikeasti opiskelijan etu?”

Hämeenlinna haluaa kehittää toisen asteen koulutusta. Kyse ei ole siitä, saadaanko lukion valtionapurahoituksesta jatkossa vähemmän osoitettua perusopetuksen tarpeisiin vai ei. Ei lukioita ajatella muita palveluja ruokkivana lehmänä, juuri siitähän tämäkin muutos ja lupaus kohdentaa valtionosuus täysimääräisenä lukiokoulutuksen tarpeisiin kertoo!

Ja kyllä, kyseessä on oikeasti opiskelijan etu. Väitän, että muut Suomen kaupungit seuraavat hiljalleen Jyväskylän ja toivottavasti myös Hämeenlinnan viitoittamalla polulla.

Jätä kommentti

css.php