|
En tiedä tuleeko kenellekään yllätyksenä, mutta en ole liiemmin suomalaisen teatterin ystävä. Enkä varsinkaan kesäteatterin, vaikka joka vuosi yksi tai kaksi kappaletta tuleekin kuikuiltua. Kesäteatterin suurin vika on siinä, että se on niin kivaa ja harmitonta. Ja riskitöntä ja yllätyksetöntä. Ja vähä-älyistä.
Mutta pääasiakaskuntaa, mummobussilastillisia pitää kai miellyttää aina täsmälleen samaan kaavaan sopivilla esityksillä. Niinpä esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginpuistossa nähdään joka vuosi taidokasta musisointia ja laulantaa, jota silmän lumeeksi sitoo jonkinlainen välttävä juonikyhäelmä.
Tämän kesän Albatrossi ja Heiskanen on tyyppiesimerkki tästä. (Tosin pisteet Martti Töttölälle, että yritti täksi kesäksi saada Gogol Bordellon musiikkiin perustuvan näytelmän pystyyn, mutta homma tyssäsi tekijänoikeuksiin ja rahaoitukseen). Mutta kyllä Albatrossinkin nyt suuremmitta tuskitta kitui läpi, näki tuttuja ja ihan kliffaa oli.
Eilen sunnuntaina tuli kuitenkin kesäteatterikokemus toisesta maailmasta, Pirttikoskelta.
Tottahan olin kuullut ja lukenut ilmiöstä aikaisemminkin, mutta tämän vuoden kappale ”Sankareita ja sponsoreita” iski Nuijamiehen nauruhermoon kuin miljoona volttia - eikä kyse ollut mistään puskafarssista ja pieruhuumorista. Pirttikosken monilahjakkuus, maanviljelijä Seppo Holttinen on kirjoittanut, ajankohtaisen ja myös paikallisesti kantaa ottavan tekstin suvaitsevaisuudesta, joka ei taatusti ollut hienosteleva, sievistelevä tai vaikeatajuinen, mutta silti herkkä ja paikoin jopa syvällinen, rujo ja rohkea. Mutta ennenkaikkea hauska. Niinhän se on, kuten Holttinen alkuspiikissään totesi, kaikki me olemme loppujen perin aika naurettavia.
Pirttikoskesta ei tee hyvää yksin Holttisen taituruus, vaan koko yhteisön paneutuminen asiaansa. Kaikki järjestelyt parkkeerauksesta väliajan tarpeeksi pitkään myyntiaikaan on hoidettu loistavasti. Ja miljöö on totta kai upea ja sitä rataa. Kovin juttu on kuitenkin harrastajanäyttelijöiden osaaminen. Lypsykoneasentaja Ismo Jokinen hakkaa manne Valtteri Mandelinina aika monta ammattinäyttelijää laudalta. Rahaa lavasteisiin ynnä muuhun ei varmasti ole käytetty tolkuttomasti, mutta kaikki on mietitty ja tehty huolella. Ja onhan sen oltavakin, muuten ei täytettäisi tuhatpaikkaista amfiteatteria, joka sijaitsee loputtoman kärrypolun päässä täysin hevon helvetin näreikössä. Näin positiivisesti ilmaistuna 
Pakko on myöntää, että tuskin olisi tullut lähdettyä tänäkään vuonna köröttelemään, ellei pääroolihahmona olisi ollut ”Eenokki Suopunki, kovassa nosteessa oleva poninhäntäinen kuntapäättäjä, joka on tunnettu räväköistä kannanotoistaan”. Ei Eenokin hahmossa loppujen lopuksi paljon muita yhtymäkohtia elävään elämään ollut, mutta Holttisen kritiikki kuntaliitosta ja muita paikallisesti polttavia aiheita kohtaan oli tarkkanäköistä. Kuulemma mies on istunut yhden kauden itsekin kepun valtuutettuna Kalvolassa, mutta ei viihtynyt valtuustopenkissä. Se on voitto ainakin teatterille ja paikalliselle kulttuurielämälle.
Eenokki Suopunki on varmaan historiaa huomisen viimeisen näytöksen jälkeen, mutta Pirttikosken reissusta tuli meikäläiselle takuuvarma kesätraditio.
Tuntuu vähän siltä, että aina kun otan suorempaa kantaa johonkin asiaan, tulkitaan se totaaliseksi päreiden polttamiseksi, hiiltymiseksi ja hermostumiseksi 
Tästä lienee syyttäminen tasan kahta asiaa: tietysti etupäässä itseäni siitä, että tapana on nostaa vähän reippaammin kissaa pöydälle sekä sitä, että jokseenkin kiertelemättömään puheeseen ei ole vieläkään oikein totuttu päättäjien suunnalta. Ehkä ainakaan media ei ole tottunut.
En nyt kuitenkaan omasta mielestäni täysin raivopäänä heilunut tänään tarkastuslautakunnan edessä, vaan halusin avautua niistä asioista, jotka eniten ainakin meitä luottamushenkilöitä tarkastuslautakunnan suhteen ovat tänä keväänä ihmetyttäneet.
Seuraavassa sanomani kirjallisena:
”Tarkastuslautakunnalla on ensimmäinen vuosi takana uudessa Hämeenlinnassa ja tarkastuskertomusta luetaan varmasti vielä tavallistakin tarkemmalla silmällä nyt. Lautakunta onkin tehnyt töitä ilmeisen ahkerasti, ja kertomuksessa nostetaan esiin lukuisia osuvia huomioita. Kertomusta luetaan kuitenkin erityisesti siitä näkökulmasta, miten se suhtautuu lautakunnan ympärillä kevään mittaan olleeseen ennennäkemättömään kuohuntaan ja epäselvyyksiin.
Edellytänkin, että valtuusto saa lautakunnalta täydellisen selvityksen kaikista tilintarkastusyhteisöön ja kaupunginjohtoon liitetyistä epäilyistä lautakunnan erityisessä kuulemisessa 7. kesäkuuta. Valtuuston kannalta on ollut kestämätöntä, että prosessista vastuussa olevat lautakunnan jäsenet eivät suostu valtuuston suuntaan perustelemaan esityksiään, mutta yhdestä lehdestä on ollut luettavissa jopa lautakunnan luottamukselliseksi päättämän muistion sisältö. Tällainen heittää varjon koko lautakunnan luotettavuuden ylle, kuten myös se, että esityslistoja katoilee oudolla tavalla netistä, eikä pöytäkirjoja saada laadittua kohtuullisessa ajassa. Tämäntyyppistä kulttuuria sekä salailu- ja toisaalta vuotomentaliteettia ei ole aiemmin Hämeenlinnassa ollut, vaan se on tänne tuotua.
Lautakunnan jäsen Hannu Kärpänen on myös esittänyt julkisuudessa näkemyksiä, että häntä on painostettu olemaan vaiti esityksistään ja perusteluistaan. Hän ei ole kuitenkaan suostunut sanomaan, kuka painostuksen takana on ollut. Henkilökohtaisesti olen kehottanut jo huhtikuun alussa Kärpästä mahdollisimman suureen avoimuuteen, sillä tarkastuslautakuntaa koskevat aivan samat säännöt kuin muitakin lautakuntia liittyen kokouksissa tehtyihin esityksiin. Niistä voi vapaasti kertoa julkisuuteen ja näkemyksiään perustella jo ennen kuin pöytäkirjat on tarkastettu.
Sinänsä ymmärtääkseni kaikki epäselvyydet, joihin entinen vastuullinen tilintarkastaja on kiinnittänyt huomiotaan, koskevat vuotta 2008 ja sitä aikaisempia asioita liitoskuntien osalta. Nykyisen valtuuston puheenjohtajana minua kiinnostaa lähinnä viime vuoden tilinpäätös ja tarkastus. Haluankin kysyä, onko tilintarkastaja tai lautakunta löytänyt viime vuodelta jotain tavallisuudesta poikkeavaa huomautettavaa tai väärinkäytöksiä? Epäilys tilintarkastusyhteisön riippumattomuudesta on asia, jonka lautakunta ratkaiskoon tykönään, kun lautakunta on itse ko. yhteisön valinnutkin. Valtuuston kannalta on täysin samantekevää, ketä tilintarkastuksen suorittaa, kunhan työ sujuu ja valmistuu sille varatussa ajassa ja resursseilla ja se tuottaa kaupungin toiminnan kannalta tarvittavan informaation.
Muistutan, että tarkastuslautakunta on vastuussa työstään vain ja ainoastaan valtuustolle suoraan, joten asian ja siihen liittyvien käänteiden on tultava kristallinkirkkaaksi. Muussa tapauksessa valtuusto joutuu varmasti pohtimaan myös lautakunnan nauttimaa luottamusta.”
Tilintarkastaja ja tarkastuslautakunnan jäsenet vastasivat päivällä kysymykseeni sen verran, ettei ole syytä epäillä väärinkäytöksiä. Vastuullinen tilintarkastaja - ei entinen, eikä nykyinen - ole löytänyt sinänsä mitään tavallisuudesta poikkeavia asioita. Myös kaikkiin kalustoselvityksiin yms. asioihin liitoskuntien osalta on saatu vastaukset. Lopputulos on, että kateissa on yksi raivaussaha ja säiliöllinen polttoöljyä. Kohtuullisen pienellä siis mielestäni selvittiin monikuntaliitoksesta.
Kevään mittaan on kuitenkin synnytetty kuva, että jotain suuren luokan rötöksiä olisi tekeillä. Valtuuston olisikin syytä olla äärimmäisen huolissaan, jos olisi syytä epäillä jotain sellaista, että kaupunginjohto olisi yrittänyt vaikuttaa tilintarkastajan työhön peitelläkseen omiaan tai hallinnon kupruja. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti edes Kärpäsen mukaan ole missään vaiheessa ollut.
Suoriin kysymyksiin ei silti ole saatu vastauksia esimerkiksi valtuustoryhmien puheenjohtajien palaverissa. Kuitenkin lehdistä ja televisiosta on saanut seurata kohtuullisen avointa tilitystä hyvin valikoiden ja suppeasta näkökulmasta. Mielestäni vastuulliset ovat edes selityksen velkaa valtuustolle. Onko tarkastuslautakunnasta tehty muutamien jäsenten toimesta puoluepoliittisen pelin välinettä? Sellainen ei ole koskaan aiemmin ollut tapana Hämeenlinnassa tai tietääkseni missään muuallakaan.
Tänään on tullut myös lautakunnan JHTT-toimikunnalta pyytämä lausunto. Ymmärtääkseni sekin on täysin julkinen asiakirja siinä missä esimerkiksi oikeuden päätökset, joten odottaisin senkin tulevan julkisuuteen jo ennen lautakunnan seuraavaa kokousta. Joku ahkera toimittaja voisi vaikka pyytää sen JHTT:stä tai tarkastuslautakunnalta?
Vanhuspalvelujen rakennemuutos on asia, josta on revitty paljon mehevää retoriikkaa. Kaupunkihan myy nyt vanhuksiansa kansainvälisille pääomasijoittajille ja pörssiyrityksille. Kaupunki on siis tyhmä, ilkeä ja samaan aikaan täydellisen tunteeton. Taas.
En valitettavasti päässyt keskiviikkona kohtuullisen ärhäkän noroviruksen takia Idänpään Torpalle demarien aiheesta järjestämään keskustelutilaisuuteen, mutta yritetään maksimoida yleinen suosion menetys puolustelemalla tässä muutamalla pointilla kaupungin, Jukka ”Dynamiitti” Lindbergin ja ikäihmisten lautakunnan tekemiä ratkaisuja.
Ensinnä tekee mieli painottaa - silläkin uhalla, että kuulostaa selittelyltä - ilmiön valtakunnallisuutta. Muutkin kunnat kuin Hämeenlinna vähentävät perinteisiä vanhainkotipaikkoja eli raskaan laitoshoidon paikkoja. Miksi näin, vaikka ikääntyneiden määrä lisääntyy huimaa vauhtia koko ajan?
Koska minua viisaammat vanhustenhoidon asiantuntijat erilaisissa tutkimuslaitoksissa ja ministeriössä ovat havainneet, ettei ole tarkoituksenmukaista laittaa vanhusta laitokseen ennen kuin se on ehdottoman välttämätöntä. Toinen syy piilee siinä, että johtuen kansamme ikärakenteesta, se ei ole taloudellisestikaan mahdollista enää kovin kauan. Kolmas vähintään yhtä väkevä argumentti on, että aniharva vanhus haluaa laitokseen, vaikka monet omaiset sinne heitä tuppaavat kovin innokkaasti patistelemaan pois jaloistaan häiritsemästä.
Kaikki edellämainitut syyt tuntuvat minusta oikein mainioilta perusteilta noudattaa nykyistä vanhustenhoidon laatusuositusta, joka edellyttää palvelurakenteen painottamista kotihoitoon ja kodinomaisiin asumispalveluihin, olivat ne sitten tehostettuja tai eivät.
Miksi tämä linjaus ei sitten käy useille vankoille ja kiihkomielisille vanhustenhuollon puolestapuhujille, jotka viljelevät nyt keskustelupalstoilla tunteisiin vetoavia fraaseja? Tosin muilta osin samaiset laatusuositukset kelpaavat hyvin perusteeksi, kun puhutaan esimerkiksi hoitajien suhdeluvuista hoidettavin potilaisiin jne. Go figure.
Miksi siis vastustaa vanhusten hoitoa nykyaikaisessa tehostetussa palveluasumisessa tai dementiakodissa, jos vaihtoehtona on lääketokkurainen vuoteeseen sitominen terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhentuneessa hoitoympäristössä 1950-luvulla rakennetussa vanhainkodissa? En tiedä, enkä ymmärrä, mutta yritetään veikata.
Ehkä vanhasta systeemistä ei vain osata luopua. Saavutetuista eduista? Ei kai sentään niihin seiniin ole kiinnytty? Kelpaisiko se, että tulisi paljon lisää dementiahoivaa yms., kunhan vanhat vanhainkodit pysyisivät toiminnassa? Valitettavasti vain ajat ovat sellaiset, että aivan kaikkeen ei ole varaa. Eikä ihan kaikki olisi kyllä kovin järkevääkään.
Melkoista puppua kuitenkin, että nyt oltaisiin kilvan myymässä vanhuksia sijoittajille. Eikö siinä tapauksessa pitäisi saada voittoa, että olisi jokin motiivi myydä? Paljonko kaupunki siis tienaa mummojen ja pappojen myynnillä?
Todellisuudessa ei tietenkään mitään, vaan me maksamme siitä, että saamme ihmisille nykyaikaisia palveluja. Kaupunki säästää kuluissa siinä tapauksessa, että vanhuksen katsotaan SAS-arvioinnin ja lääketieteellisen diagnoosin perusteella sopivan paremmin vaikkapa dementiakotiin kuin perinteiseen laitoshoitoon. Niiden painoarvo on kuitenkin edelleen ”hieman” suurempi kuin kaupunginhallituksen tai valtuuston säästötavoitteilla.
On väitetty, ettei hintaeroja eri hoivamuotojen ja palveluntarjoajien välillä edes tiedetä. Tähän kuoroon yhtyi myös eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen (sd.). Vaikka kaikkia kaupungin palveluja ei ole vielä tuotteistettu, nämä hinnat ovat olleet ikäihmisten lautakunnan tiedossa. Ja ne ovat olleet myös valtuutettujen, myös Koskisen saatavissa, kun asioista on valtuustotasolla päätetty. Muistaakseni asiaa myös kysyttiin erikseen valtuuston infossa. Hoitopäivä laitoshoidossa maksaa keskimäärin 112 euroa. Tehostetun palveluasumisen hinta on 90 per vuorokausi. Eroa siis 22 euroa.
Jos ja kun toivottavasti säästöä tulee, se ei kuitenkaan ole vanhuksilta pois. Ikäihmisten lautakunnan toimintamenot kasvavat ensi vuonna n. 1,2 miljoonaa euroa, 51,4 miljoonaan, kun monella muulla momentilla mennään miinuksen puolelle. Mahdolliset ”laitossäästöt” käytetään kotihoidon vahvistamiseen. Maksutuottojakin joudutaan kasvattamaan, mutta vähävaraisia sekään ei sinänsä koske, sillä tavalla tai toisella yhteiskunta takaa aina tietyn hoito- ja tulotason. Totta on, ettei asiakkaan maksukattoja ole toistaiseksi palveluasumisessa määritelty lailla kuten laitoshoidossa, mutta käytännössä kaupunki tulee vastaan samalla periaatteella, jos vanhuksen tulot eivät riitä. Niin on tehty tähänkin asti. Kaupungin puolesta ei siis ole köyhien ja rikkaiden hoivakoteja, oli paikat hankittu ostopalveluna tai tuotettu itse.
Summa summarum, aivan kuten vihattu Lindberg Hämeen Sanomissa sanoi, vanhuksen kannalta on sama, tarjoaako palvelun kaupunki suoraan vai kaupunki yksityisen kautta. Monelta on ehkä unohtunut, että kaupunki on ostanut jo pitkään asumispalveluja lukuisilta yksityisiltä hoivakodeilta, kuten Nuutintuvalta, Ilonpisaralta, Päivärinteeltä jne. Ja nämä yksityiset saavat lääninhallituksen arvioissa säännöllisesti parempia tuloksia kuin kuntien palvelutarjonta. Tuossa taannoin tuli alueuutisissa pätkä, jossa kerrottiin omaisten kapinasta Imatralla, kun kaupunki oli siirtämässä vanhuksia yksityisestä palvelutalosta kunnan omaan vanhanaikaiseen laitokseen, kun siellä oli tilaa. Ongelmansa kullakin.
Uudet yksityiset palveluntarjoajat Esperi Care, Medone ja Invalidisäätiö ovat tervetulleita Hämeenlinnaan useammastakin syystä. Ensinnäkin siksi, että taloustilanteesta johtuen kaupungilla ei ole irrottaa investointivaroja suositusten mukaisten uusien palvelutalojen rakentamiseen. Toiseksi myös henkilöstön rekrytointi voisi olla kova pala purtavaksi. Trendi kun näyttää kaikesta huolimatta olevan se, että yksityinen työnantaja kiinnostaa jostain syystä hoitohenkilöstöäkin enemmän kuin kuntatyönantaja - vaikka esimerkiksi lääkärit ovatkin liikkuneet laman myötä taas julkiselle puolelle. Kolmanneksi sen takia, että jatkossa meillä on ehkä ensimmäistä kertaa toimivat markkinat vanhuspalveluissa. Toimivat markkinat eivät millään muotoa ole negatiivinen, vaan tavoiteltava asia - etenkin kun harjoitellaan tilaamista ja tuottamista.
Ja meille jää edelleen erittäin vahva selkäranka omista palveluista, mutta on pieniä yrityksiä, on vähän isompia yrityksiä, on säätiötä, on pörssiyritystä. Nyt on mahdollista aidosti vertailla, kilpailuttaa ja valita parhaat tavat ja paikat. Emme ole yhdestäkään toimijasta riippuvaisia, vaan on joustavuutta.
Minua ovat eräätkin anonyymit nettikeskustelijat pilkanneet, kun kuvailin paisuntasäiliöksi yksityisen reservin tuomaa joustoa sairaan kotiutusjonojen purkamiseen tai omaishoitajien intervallipaikkoihin. Saa pilkata jatkossakin, sillä en vain ole keksinyt näitä jeesustelijoita enemmän miellyttävää termiä tälle joustolle. Silloin kun yksityinen toimii tällä tavalla paisuntasäiliönä, tukee ja täydentää julkista palveluntuotantoa, niin ei se nähdäkseni kenenkään hoidokin ihmisarvosta ole pois. Päinvastoin, lienee aika paljon parempi, että on laadukas hoivapaikka kuin tarkoitukseen sopimaton vuodeosasto sairaalassa tai terveyskeskuksessa. Eikä vain ole mitään järkeä kunnan rakentaa niin paljon omaa kapasiteettia, että kausivaihteluiden takia osa siitä olisi vajaakäytöllä. Toivoisin, että pinttyneinkin demari (tai persu, kepu tai mikä hyvänsä - ei tämä näytä olevan niin puoluekysymys tämäkään) asian ymmärtäisi. Uskoisin, että monet jo ovatkin. Onneksi.
Asioita pitäisikin ajatella enemmän käytännön ja järjen kautta enemmän kuin puhdasoppisten ideologioiden ja menneisyyden.
… ja se en muuten ole minä, vaan suomalaisen viihteen uranuurtaja, musiikkineuvos Ilkka Lipsanen.
Tällaista, kenties aavistuksen jopa kyseenalaista, D-kunniaa kuitenkin haluttiin harteilleni asetella lauantaina raatihuoneella ensimmäistä kertaa järjestetyillä Kyläkäräjillä. Sunnuntain Hämeen Sanomien lehtiartikkelistä saattoi kuitenkin saada ehkä hieman yksipuolisen kuvan esitetyistä demokratiaa koskevista näkökulmista, joten ajattelin hieman vielä avata ja selventää omaani.
Kommentoin Kyläkäräjillä tutkija Ritva Pihlajan esittämää demokratianäkemystä, jonka mukaan syrjäkylät ovat kunnallisdemokratiassa ”Pikku D:eitä”, kun taas keskuskaupunki ja -hallinto on ”Iso D”, jolla on kaikki valta. Pihlajan näkemyksen mukaan Ison D:n pitäisi sitten kohtuullisuuden nimissä luovuttaa ylimääräistä valtaa - ja tietysti rahaa - Pikku D:eille. Kuulostaa kivalle. Yleisö - joka siis koostui kyläaktiiveista - oli luonnollisesti haltioissaan.
Ajatusrakennelmassa on vain yksi ongelma. Sillä on kovin vähän tekemistä demokratian kanssa.
(Tulipas markkupeltosmainen olo nuo lauseet kirjoitettuani )
Ja demokratiaan kaiketi noilla D-kirjaimilla kuitenkin viitattiin. Oman käsitykseni, ja ymmärtääkseni myös yleisen länsimaisen demokratiakäsityksen, mukaan ei ole olemassa mitään pieniä tai isoja D:eitä. Vaan kaikkien kansalaisten D tässä maassa on tismalleen saman kokoinen, täysin riippumatta asuinpaikasta.
Demokratian kannalta keskeinen on enemmistösääntö. Kysäisin Kyläkäräjien kahvitauolla vielä tarkemmin tutkijan perusteita demokratianäkemykselleen. Han vastasi, että ei oikeasti tarkoittanutkaan sitä, että kylien asukkailla pitäisi olla suhteellisesti enemmän valtaa ja verovaroja käytössään kuin keskusten asukkailla. Hän kuulemma halusi vain kärjistää. Vai olisiko niin, että hän kenties halusi miellyttää yleisöään?
Tai sitten Pihlaja saattoi viitata yllä olevassa linkissäkin mainittuun niin sanottuun enemmistön tyrannian teoriaan. Minä myös olen sitä mieltä, että tiettyjen, puolustuskyvyttömien vähemmistöjen oikeudet tulee turvata. Näitä vähemmistöjä ovat esimerkiksi lapset, vammaiset, uskonnolliset tai jopa kielivähemmistöt. Huomattava kuitenkin on, että nämäkin tiettyyn tasoon määritellyt oikeudet turvaava lainsäädäntö syntyy enemmistösäännön mukaan toimivan demokraattisen päätöksenteon kautta.
Ja sitäkin on painotettava, että minun mielestäni se ei todellakaan tee ketään vajaavaltaiseksi tai puolustuskyvyttömäksi, vaikka asuisi kuinka syrjäisellä kylällä.
Itse asiassa asia on usein päinvastoin. Kylillä asuvat ihmiset ovat usein varsin toimeliasta ja aktiivista väkeä, joiden äänestysprosentti kohoaa järjestään jopa kymmeniä prosentteja korkeammaksi kuin useiden kaupunkilähiöiden. Maaseudun ihmiset osaavat vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, mikä on tietysti vain kunniaksi heille. Erityissuojelulle ei siis sinänsä luulisi olevan kummempaa tarvetta tässäkään suhteessa.
Tämän vaatimisen ja aktiivisen vaikuttamisen johdosta Hämeenlinnassakin on päädytty järjestelyihin, jotka olisivat demokratian kannalta kyseenalaisia, ellei niistä olisi demokraattisesti sovittu ja päätetty. Eli ensinnäkin kiintiöihin.
Jokaisessa kaupungin kunnallisessa luotamuselimessä valtuustoa lukuun ottamatta on määritelty kiintiöt, jotka takaavat liitoskunnille kattavan edustuksen. Valtuustossa taas on parhaalla mahdollisella tavalla - eli äänestämällä - aikaan saatu suhteellinen yliedustus liitoskunnista. Äänestäminen kun lienee kuitenkin lähempänä ”aitoa” demokratiaa kuin kiintiöt.
Äänestäminen takasi senkin, että lautakuntiin tuli huomattavasti enemmän edustusta liitoskunnista kuin kiintiöpaikat. Jotka näin siis menettivät merkityksensä. Ja sitten on vielä liitoskuntien alueelle kohdennettua budjettivaltaa käyttävät aluetoimikunnat, joiden rooliin otin myös kantaa. Tosin en puhunut vain omasta näkemyksestäni, vaan siitä, miten toimikunnat on laajemminkin otettu vastaan.
Aluelautakunnat myöntävät itsekin suoraan, että ensimmäinen vuosi on ollut vielä roolin hakemista. Lienee siis oikeutettua sanoa, ettei sitä ole vielä löytynyt. Aluetoimikuntien piti suunnitelmissa toimia alueiden äänitorvena ja linkkinä kaupungin päätöksentekoon. Käytännössä viesti on kuitenkin kulkenut kaikille tasoille lukuisten lautakuntien ja hallituksen jäsenten sekä valtuutettujen kautta - ja toki myös medialle kuuluu ansiota nopeasta tiedottamisesta.
En keksi yhtään asiaa, mikä tähän mennessä olisi noussut päätöksentekojärjestelmän tietoisuuteen aluetoimikuntien kautta. Jos niistä on jotain kuulunut, niin asia on tullut viikkoja tai kuukausia sen jälkeen, kun se on ollut jo muiden tahojen toimesta esillä tai pahimmassa tapauksessa jopa päätetty ennen kuin aluetoimikunta on kokoontunut. Hyöty on siis jäänyt toistaiseksi kovin ohueksi.
Ei aluetoimikuntia kuitenkaan turhiksi vielä näin nopeasti auta tuomita. Mutta oikeanlainen rooli lienee järkevää löytää, niin ”normaalien” päätöksentekoelinten kuin aluetoimikuntien jäsentenkin kannalta.
Alueellisen demokratian kannalta en olekaan huolissani. Kylien kehittämisen suhteen tilanne on toinen, se on näillä realiteeteilla hyvin pitkälle kyläläisten oman aktiivisuuden, EU:n kehittämisohjelmien ja virkamiesten työpanoksen ja aineettoman tuen varassa. Vaikka tämä ei Kyläkäräjien yleisöä luonnollisestikaan miellyttänyt, oli pakko todeta, että kaupungilla ei ole tulevina vuosina todennäköisesti hirveästi ylimääräisiä paukkuja jakaa aineellista hyvää ko. tarkoitukseen.
Kaupungin strategia lähtee siitä, että palvelut keskitetään kuntakeskuksiin. Eli pitäjiin tai kirkonkylille, miten niitä halutaankaan nimittää. Ja niistä palveluista ja infrasta sitten on tarkoitus pitää hyvää huolta ja käyttöasteet mahdollisimman korkeina. Palveluita tuetaan kaavoittamalla asumista niiden yhteyteen. Kaupunki ei kaavoita siis enempää haja-asutusalueita sinne tänne, eikä kaupunki myöskään kaavoita yksityisten maita kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa.
Palveluiden ja yhdyskuntarakenteen hajauttaminen entisestään on yksinkertaisesti vain taloudellisesti ja ekologisesti kestämätöntä pidemmällä tähtäyksellä.
Mutta edellä mainittukaan ei tarkoita, etteikö syrjäkylillä saisi tulevaisuudessakaan asua tai ettei niihin voisi poikkeamisluvalla rakentaa. Silloin pitää vain hyväksyä, että kunnalliset palvelut, kuten esimerkiksi vesi ja julkiset tiet eivät välttämättä tule kotiovelle. Siinäkin on kuitenkin paljon, että esimerkiksi koulukuljetukset, kotipalvelu yms. on joka tapauksessa pakko hoitaa varsin kalliilla hinnalla.
Taloja ei kannata hetkessä jättää tyhjilleen, mutta fakta vain on se, että kiihtyvä virta on jo pidempään vienyt ihmisiä parempien palvelujen ääreen keskuksiin. Se on realiteetti, joka ei ole minusta tai kenestäkään muusta yksittäisestä poliitikosta tai puolueesta kiinni. Jopa keskustapuolueen johto ymmärtääkseni on jo sisäistänyt sen, että ihan koko Suomea ei ole enää tulevaisuudessa mahdollista tai järkevää pitää väkisin asuttuna. Olemassaolevat väylät ja yhteydet ovat ratkaisevia.
Ymmärrän kyllä, ettei kaikkien kyläläisten pirtaan tämä käy. En kuitenkaan viitsinyt puhua paskaa ja hurskastella pelkästään sillä motiivilla, että yleisö olisi ratkennut haltioituneisiin aplodeihin ja rytmikkäisiin hurraa-huutoihin. Eiköhän siihen touhuun poliitikkoja riitä muutenkin.
Olin eilen Jyväskylässä kuulemassa paikallisilta kunnallispampuilta sikäläiseen kuntaliitokseen ja kuntaliitossopimuksiin liittyvistä ongelmakohdista - ja samalla tietysti katsottiin JypHT:n ja HPK:n välinen konttaus. Jyppikään ei siis häikäissyt, mutta Kerhon peli oli ihan uskomatonta kuraa… Ei tarvitse olla johtava kiekkoanalyytikko arvioidakseen, ettei kumpikaan näistä ”pikkuseuroista” todennäköisesti taistele tällä kaudella mestaruudesta.
Kyselin kaupunginjohtaja Markku Anderssonilta, minkälainen kiekko-oppositio Jyväskylässä on. Rempattiinhan sielläkin viime vuonna jäähalli moderniin kuntoon kaupungin rahoilla ja kunnallispolitiikassa vaikuttaa kiekkoihmisiä veskari Sinuhe Wallinheimosta lähtien. Andersson, joka aikaisemmin johti SaiPan kotikaupunkia Lappeenrantaa, kuvasi asetelman tismalleen samanlaiseksi kuin se on Hämeenlinnassa, Lappeenrannassa ja kaikissa muissakin Suomen SM-liigapaikkakunnilla kenties Helsinkiä lukuun ottamatta (siellä jääkiekko hukkuu ilmeisesti kaiken muun sirkushuvin sekaan).
Oppositio on siis vahva tai ainakin erittäin kovaääninen, ja argumentoinnille on tyypillistä viittaukset muiden lajien sorsimiseen, syytökset hyvä-veli-politiikasta sekä erilaisista epärehellisistä rahoituksen muodoista, ”piilotuesta”. Meillä Hämeenlinnassa olen kuullut kymmenittäin erilaisia, varsin mielikuvituksekkaitakin teorioita, kuinka kaupungin rahaa valuu HPK:lle. Esimerkiksi kuulemma omaishoidontuestakin lohkaistaan kymmenykset Kerholle. Miten temppu sitten tehdään kaikkien jääkiekkovastaisten luottamushenkilöiden, tilinpidon ja tilintarkastajien ohitse, sitä ei vielä kukaan ole osannut minulle selittää, enkä ole mitään todisteita löytänyt aktiivisesta etsinnästä huolimatta.
Alituiseen törmää myös syytöksiin, että eri tukimuotojen summia pimitetään talousarviossa valtuutetuilta ja kaupunkilaisilta. Tosiasiassa kaikki luvut löytyvät kaupungin budjetista, tosin eri momenttien alle jakautuen. Näitä lukuja on pyritty avaamaan valtuutetuille syksyn mittaan infotilaisuudessa ja kyselytunnilla, sillä säästöjä haettaessa elämänlaatupalvelut ovat luonnollisesti erityisen huomion kohteena.
Yritän nyt tähän alle koota eri tukimuotoja ja lukuja sekä jääkiekon että vertailun vuoksi jalkapallon osalta, ovathan ne kaksi suurinta lajiamme, ainakin toistaiseksi. Jutusta voi tulla vähän pitkä, koittakaa jaksaa.
Ensinnäkin tukea tulee vuotuisiin harrastuspaikkojen ylläpitokustannuksiin. Tässä laskelmassa on käytetty parin vuoden takaisia käyttökuluja, jotka ovat kasvaneet vain palkkakulujen yms. indeksitarkastuksen verran, suhteet ovat edelleen samat. Ja mukana on vain ainoastaan nykyisin Liikuntahallit Oy:n hallinnoimien paikkojen kulut, ei puisto- ja pienkenttiä tai ulkojäitä ollenkaan. Kaurialan kentän osalta on laskettu 50 prosenttia jalkapallon osuudeksi ja toinen puoli lasketaan yleisurheilulle.
Jäähallituki on yhteensä 425 000 €, josta lasketaan -15 prosenttia taitoluistelun osuudeksi. Yhteensä 361 250 €.
Jalkapallon tuki jakautuu Pullerihallin tukeen 160 000 €, Pullerin kenttiin kesäisin 98 000 € ja Kaurialaan (198 000 € : 2 =) 99 000 €, yhteensä 357 000 €.
Vuotuisten käyttökulujen suhteen lajit menevät siis lähes yksi yhteen. Tämä selittyy lähinnä sillä, että jääkiekon harrastajat maksavat harrastuspaikkojensa oikeista kuluista n. 50 prosenttia. Jalkapallon osalta käyttäjien kattama osa Kaurialan ja Pullerin ulkokenttien osalta jää marginaaliseksi, hallissa n 30 prosenttiin. Eli jääkiekkoilijat maksavat harrastuksestaan, futaajille paikat tarjotaan huomattavasti huokeammin.
Sitten on vuokratuet seuroille. HPK maksaa toimistotiloistaan vuokraa 1136 € kuukaudessa, joka on lähellä markkinahintaa. Kuntosalista 500 € kuukaudessa. Junnukiekko maksaa varustepörssistään 210 €/kuukausi, joka on erittäin huokea hinta. HPK:n Kerhoravintolan vuokra on 3200 € kuukaudessa, mikä on markkinahinta.
Jalkapallossa HJS maksaa Pullerihallin toimistostaan 150 €, FC Hämeenlinna maksaa koko Matinsaunasta 672 € kuukaudessa, mikä on luokiteltavissa lähes ilmaiseksi sen kokoisesta talosta. Samoin huokea on stadionin vuokra (muutamia satoja euroja) ottelutapahtumiin, kun taas Patria-areenan käyttö maksaa HPK:lle parhaimmillaan playoffseissa 7000 euroa per peli.
Vuokratuen osalta jalkapallo voittaa siis selvästi, jos verrataan vuokran osuutta tilojen markkinahinnasta.
Sitten tulevat seuratoiminnan tuet, jotka jaetaan liikuntatoimen laatiman pisteytysjärjestelmän mukaan. Pisteitä tulee harrastajamäärästä, tapahtumista, koulutuksesta, valmentajamäärästä yms. attribuuteista. Yleisesti kriteerejä on käsittääkseni pidetty seuroissa tasapuolisina. Muistaakseni viime vuonna HPK junnujääkiekko sai seuratukea n. 21 000 euroa, HJS reilun 10 000 euroa. Aikuisten toimintaan seuratukea ei makseta.
Lisäksi kaupunki harrastaa markkinointiyhteistyötä SM-tason seurojen kanssa eli jalkapallo ei ole saanut yhteistyösopimusta liigasta tippumisen jälkeen. Tätä on kompensoitu tänä vuonna esim. otteluisännyyden ostamisella. HPK:n sopimuksen arvo on n. 45 000 €, naisten lentopallon n. 20 000 euroa, salibandyn hieman vähemmän ja uppopallon jne. luokkaa maapähkinöitä. Sopimusten suuruutta tarkastellaan mittareina menestys, lajin merkittävyys ja kansallinen näkyvyys.
Sitten viimeisenä tulevat pääomakustannukset eli lainanlyhennykset. Jääkiekon osalta remonttivelkaa lyhennetään 400 000 (plus korot, määrä ei vielä selvillä) euroa vuodessa. Pullerihallin lyhennys on 120 000 euroa (plus korot, vaihtelee niin ikään). Lyhennykset eivät kuitenkaan kerro sijoitetun pääoman arvoa.
Rakennusten arvoa on aika vaikea lähteä laskemaan vuosia niiden rakentamisen jälkeen. Karkeasti voisi arvioida, että jäähallien yhteisarvo on n. 20 milj., Pullerihalli 3-4 milj. ja Kaurialan stadionista tai Pullerin kentistä en uskalla sanoa mitään.
Pääomia on joka tapauksessa kiinni jääkiekossa ehkä puolet enemmän kuin jalkapallossa.
Summa summarum, näkisin että jalkapallo on vastoin ”yleisönosastokäsitystä” Hämeenlinnassa erittäin hyvin resursoitu tasoonsa nähden. Toki on jääkiekkollakin upeat harrastuspaikat. Lajien välillä on kuitenkin kärjistettynä se ero, että HPK on lajissaan Euroopan 40 parhaan seuran joukossa ja peleissä käy säännöllisesti vajaat 4000 ihmistä, FC Hämeenlinna saattaa yltää jalkapallossa Euroopan 4000 parhaan joukkoon, ja peleissä käy reilut 400 ihmistä. Juniorityön osalta jalkapallolla on nykyään jo hieman enemmän harrastajia, mutta toiminnan laadussa ja tasossa jääkiekko pesee jalkapallon vielä selvästi.
Itse pidän jalkapallosta lajina enemmän kuin jääkiekosta, mutta em. seikat on rehellisyyden nimissä otettava huomioon arvioitaessa näiden kahden lajin välisiä suhteita. Samantyyppistä arviointia olisi hyvä suorittaa myös muiden lajien osalta ja erityisesti akselilla kulttuuri versus urheilu. Katsotaan, jos olisi energiaa palata näihin aiheisiin myöhemmin… Yllä olevia lukuja saa mielellään kommentoida ja arvioida, jos näkee niissä jotain epäselvää. Tarkistetaan ja korjataan sitten vielä tarpeen mukaan.
Hämeenlinna on totta tosiaan puistojen kaupunki, varsinkin leikkipuistojen. Kantakaupungissa on Hämeen Sanomien jutun mukaan 85 leikkipuistoa. Puistojen rakennusinnosta pääsevät osaksi näköjään myös liitoskuntien alueet: pari viikkoa sitten lehdessä oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että nyt rakennetaan puisto myös Renkoon - mikä on kuulemma uuden kaupunginosan ensimmäinen.
Leikkipuistot ovat ilmeisesti nyt pop, myös Suhosen Jani käsitteli asiaa omalta osaltaan alanurkassaan. Itse olen tehnyt jokseenkin aktiivista tuttavuutta leikkipuistoihin kesäkuun alusta alkaen.
Luulenpa, että tässä maassa tyhjien leikkipuistojen määrälle vetää vertoja ainoastaan autioiden yleisurheilukenttien luku.
Aivan ihanaa, että lapset otetaan nykyään näin hienosti huomioon, mutta kenties liika on aina liikaa? Kun lähdin tutkiskelemaan tyttäreni kanssa asuinalueemme ympäristöä Kankaantakana, leikkipuisto paljastui melkein joka kulman takaa: karkeasti ottaen 250 metrin säteellä kotipihastamme on viisi (5) leikkipuistoa (oma piha, Kimalaisenpuisto, Siwan viereinen, Kankaantaan koulun piha, päiväkodin piha). Lehtijutun ja Maria Lassila-Merisalon blogin innoittamana löysimme Karhunlukontien päästä, noin 400 metrin etäisyydeltä kuudennen. Seitsemäs on rakentumassa rajanaapuriimme nousevaan rivitalokompleksiin.
Siis, jumalauta, kohta seitsemän leikkipuistoa alle puolen kilometrin säteellä. Ja tuntuu siltä, että meidän Iltan lisäksi ei koskaan ketään muuta lasta ensimmäisessäkään. Tai no, Siwan viereisessä leikkipuistossa olen havainnut joskus mopopoikia salatupakilla ja bissellä. Ja toki Kankaantaan päiväkodin puistossa on lapsia, koska heidät sinne varmaan pakotetaan taas, kun päiväkoti on kesälomien jälkeen auki.
Päivittelin asiaa jo feisbuukissa taannoin, ja kaverini kehotti pohtimaan, että kannattaisiko yhteiskunnan käyttää rahansa johonkin, jota ihmiset käyttäisivät?
Näkisin kuitenkin, että mielipideilmasto ainakin yleisönosasto-nettifoorumitasolla on kuitenkin täysin päinvastainen: enpä usko, että tullaan jatkossakaan näkemään päivittelyjä tyhjistä leikkipuistoista. Kritiikki kohdistuu yksinomaan lähes 100 prosentin (iltatunteina) täyttöasteella pyöriviin jää- ja palloiluhalleihin, joiden käyttäjien pitäisi vaihtaa harrastuksensa suunnistukseen, marjanpoimintaan ja puihin kiipeilyyn, kuten kaikkien kunnon ihmisten.
Älkää ymmärtäkö väärin, en vastusta leikkipuistoja, vaan olen niiden suurkuluttaja. Ei meidän tyttö kuitenkaan kai seitsemää tarvitse omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä. Sen sijaan kavereita se niihin puistoihin voisi kaivatakin.
No, eiväthän leikkipuistot ole niin kalliita (ehkä 20 000-30 000 euroa tsipale vehkeineen kaikkineen) verrattuna miljoonien urheiluhalleihin. En kuitenkaan oikein ymmärrä missä ovat yleisönosastoista ne tuhannet ja tuhannet ihmiset, jotka kansoittavat jalkapallo- ja jääkiekkokenttiä kaikkina mahdollisina päivän tunteina… Tai ehkä he sitten vaikuttavat äänestämällä vaaleissa, eivät palstojen kautta.
Joka tapauksessa, jos on kaupungissa vahva jääkiekkomafia, niin on myös puistomafia - teatteri- ja kulttuurimafiasta puhumattakaan. Mutta se lienee sitten toisen postin aihe.
Lammin, Hauhon ja Tuuloksen paikallislehdestä Keski-Hämeestä on tullut kuntaliitoksen jälkeen Hämeen Sanomien toimituksessakin kuumaa kamaa. Ennen sitä selaili jaksaessaan vain Pirkko-Liisa Kastari, mutta nykyään torstaisin ei kilpailla enää siitä, kuka kaappaa ensimmäisenä Seiskan, vaan Keski-Hämeen.
Ansio kuuluu tietysti päätoimittaja Juha Reinikaisen jokseenkin värikkäälle toimituspolitiikalle ja lehden valitsemalle linjalle, jota miedosti ilmaistuna voisi kuvailla yksiulotteiseksi nurkkapatriotismiksi. Sinänsä linja on johdonmukainen, että lehti ilmoitti jokseenkin suorasukaisesti jo ennen vuodenvaihdetta, että se tulee tekemään suurin piirtein kaikkensa keinuttaakseen uutta kuntapaattia.
Ja mikäs siinä, jokainen taaplaa tyylillään. Strategia on varmasti tehokas, kun maakuntalehti tyytyy perinteitään kunnioittaenkin enemmän kuivan objektiiviseen uutisointiin ilman räväköitä kommentteja. Itsekin joskus kärkeviä lehtijuttuja tehtailleena kuitenkin tiedän, että välillä voi vähän läikähtää yli, jos kokee asiat liian henkilökohtaisesti.
Eilisessä lehdessä Reinikainen niittasi lasten ja nuorten tilaajajohtajan Markku Rimpelän puhtaasti valehtelijaksi, kun näki Rimpelän perustelut kouluverkon rakenteellisista uudistuksesta epäkuranteiksi. Reinikaista ei häiritse, ettei hän ilmeisesti ollut perehtynyt yhdistymissopimusta täsmentävään liiteasiakirjaan ”Suunnitelma kuntien palvelurakenteiden yhdistämisestä”, jossa mm. Lammin osalta todetaan. seuraavaa: ”Kaksiopettajaisten koulujen asemaa tarkastellaan tulevaisuudessa tavoitteena, että koko uuden kaupungin kouluverkko perustuu vähintään kolmeopettajaisiin kouluihin.” Lukioverkosta todetaan, että se säilyy nykyisellään 3-vuotisen sopimuskauden ajan, mutta sitä tarkastellaan erillisen selvityksen perusteella - joka on juuri tekeillä.
En tiedä, kuinka tarkasti Reinikainen on sisäistänyt maanantain valtuuston esityslistatekstit, mutta sielläkään ei lopullisia ratkaisuja rakenneuudistuksiin tehdä, vaan käydään ikään kuin valtuutettujen lähetekeskustelu. Itse nimenomaan halusin, että hallitus tuo asiat valtuustokeskusteluun jo nyt, vaikka valmistelu on vielä erittäin alustavaa ja keskeneräistä. Virheitä siis saattaa olla laskelmissa ja luvuissa, mutta mahdolliset virheetkään eivät tee vielä kenestäkään varsinaisesti valehtelijaa.
Saas nähdä, jättääkö Rimpelä asian tuohon? Poliittisessa keskustelussa esimerkiksi eduskunnassa on ollut sellainen tapakoodi, ettei ketään nimitetä valehtelijaksi, vaikka eri mieltä asioista olisikin tai näkisi asioiden perusteet erilailla.
Yhdistymissopimuskin on kuitenkin varsin tulkinnanvarainen paperi. Jyväskylä aikoo siellä juuri loppuneiden Kuntapäivien huhujen mukaan kuulemma riitauttaa Paras-hankkeen puitelain sitovuuksia esimerkiksi henkilöstön osalta. Kanssabloggari Seppo Rehunenkin kirjoitti asiasta jo päivän Viikkouutisissakin. Lama aiheuttaa kovia paineita etenkin kuntaliitoskunnissa, joiden kädet ovat tiukasti sidotut puitelailla ja yhdistymissopimuksin.
Lammilla keskustelu on kai perinteisestikin ollut aika räväkkää, ja kunnallispolitiikka läpeensä riitaista. Tosin Reinikaisen linjaa ihmettelevät jo paikalliset poliitikotkin - jutuista uupuu periaatteessa kokonaan tarkastelu toisesta näkökulmasta ja realiteettien huomioon ottaminen. Missä tilanteessa Lammi olisi nyt itsenäisenä? Olisiko lama väistänyt kokonaan jo ennestään kriisikunnan kriteereitä hiponeen Lammin? Eikö mitään olisi tarvinnut tehdä kouluille, vaikka käytännössä kaikki muut liitoskunnat ovat jo itsenäisinä kouluverkkoaan pohtineet ja järkevöittäneet? Miksi Hämeenkosken kanssa on solmittu kunnalle niin epäedullinen sopimus oppilaaksiotosta? Omien koulujen pönkittämiseksi? Mitä Hämeenkosken oppilaille joka tapauksessa kävisi, jos Lahden seudun kuntaliitos etenee?
En kyllä ihan hirveästi odota lukevani ko. aiheista Keski-Hämeestä. Sen sijaan valtuutetuille tuli kyllä/ei-kysely sillä hengellä, että oletko meitä vastaan vai meidän puolellamme. Cowboy-henkeä Lammilla tuntuu riittävän muutenkin - pari viikkoa sitten joku paikallinen The Äijä ilmoitti, että ”Lammilla syödään kiemunkeja aamupalaksi”.
Pari vuotta sitten olisin varmaan mennyt perjantaiaamuna katsomaan, kuinka nälkä ukolla on… Mutta sen tässä on jo oppinut, että pitää valita matsinsa ja voittaa ne oikeat niistä. Keski-Hämekin syö helposti itseltään nykyisellä menolla uskottavuutensa ja pysynee kuriositeettina.
Mutta onhan niitä juttuja kutkuttavaa lukea, tulisi jo torstai taas!
Ps. Kävin muuten eilen illalla sähköpostikirjeenvaihdon toisen tuoreen provokaattorin, Paul Betcken kanssa. Betcke esitti filosofisen kysymyksen: ”Mistä johtuu, että yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta aina rikolliset ovat vallassa?”
Vastasin, että se johtuu ihmisistä.
Olen huomannut itsekin, että sitä on herännyt aamulla vielä Hyvänä Ihmisenä, mutta kun herää seuraavana aamuna, onkin muuttunut rikolliseksi, valehtelijaksi tai moraalittomaksi tappolistojen tehtailijaksi. Eikä välissä tapahtunut mitään muuta kuin vaalit.
Kävin keskiviikkona istumassa päivän yläasteella, seurasin siis ysiluokkien opiskelua kuuden oppitunnin ajan. Ideana oli tietenkin tavallaan ehättää telkkarin edelle ja katsoa, mitä se meno on. Reppari aiheesta ilmestyy viikon päästä sunnuntaina paperilehdessä.
Sen verran täytyy kuitenkin ennakkoon sanoa, että herätti paljon ajatuksia, vaikka kyse tietenkin oli todella lyhyestä ajasta. Itseä epäilytti etukäteen myös se, kuinka autenttisen kuvan koulusta saan, kun toimittaja pölähtää luokkaan. Epäilykset kuitenkin hälvenivät ensimmäisen tunnin jälkeen - oppilaat reagoivat poikkeavasti oikeastaan vasta sitten, kun valokuvaaja tuli mukaan. Se on varsin tuttu ilmiö toimitustyöstä noin ylipäätään.
Saas nähdä, kuinka Ysiluokka-dokkarin tekijät pystyvät etäännyttämään kamerat oppilaiden mielestä sitten syksyllä. Jos siis ylipäätään kuvauksia päästään tekemään Lyseolle. Oppilaiden ja opettajien suhtautuminen joka tapauksessa on varsin myönteistä.
Myönteistä oli suhtautuminen myös meidän juttuideaamme. Opettajilla oli tarjota erittäin paljon näkemyksiä omasta roolistaan sekä ennakkoluuloista ja vallitsevista käsityksistä yläkouluja kohtaan. Yläkoulujahan pidetään suoranaisina kauhun tyyssijoina, joissa opettajat ja oppilaat kiusataan hengiltä - vain puolihullu on duunissa siellä.
Suurin piirtein vastaava kuva minulla oli voimassa omilta yläastevuosilta Nurmijärveltä. Lama oli silloin syvimmillään, ja elämä koulussa lähenteli puhdasta anarkiaa. Sanotaan, että koulua ei ole kehitetty sitten viime laman, ja määrärahat ovat jääneet sille tasolle. Voin kertoa, ettei tasan takuulla pidä paikkaansa. Asiat ovat muuttuneet. Eteenpäin on menty, kuten Antti Muurinen asian ilmaisisi. Koulut ja opettajat ovat mielestäni yllättävän hyvinkin ajassa kiinni, kun sai nähdä, mitä asioita tunneilla käsiteltiin.
Tuntuu, että nuoria demonisoidaan pääasiassa aivan turhaan. He ovat huikeasti fiksumpaa väkeä kuin vanhempansa samassa iässä. Tai jopa nykyään. Mutta nuoret ovat nuoria, oli tietopohja tai älykkyysosamäärä mikä hyvänsä.
Mutta lisää näkemyksiä ja kokemuksia vähän strukturoituneemmassa ja mietitymmässä muodossa reilun viikon päästä printissä.
Muutama sananen vielä keskiviikon lehden kolumnistani, joka on herättänyt pientä polemiikkia keskustelupalstalla ja yleisönosastossa. Mikä tietysti oli tarkoituskin. Eihän pakina tai kolumni ole minkään arvoinen, ellei joku polta sen ansiosta hihojaan.
Vaikka juttu oli kirjoitettu pakinatyyliin, pointti sen taustalla on pitävä. Joku analysoi foorumilla osuvasti, että Suomessa pitäisi siirtyä muodollisen pätevyyden palvonnasta osaamisen arvostamiseen. Olen tismalleen samaa mieltä.
Olen ollut mukana muutamassakin rekrytointiprosessissa, jossa tohtorintutkinnon itselleen lukeneet ovat munanneet itsensä totaalisesti haastattelussa ja osoittaneet, ettei heillä ole kokemuksen, luonteen, osaamisen tai muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien puolesta minkäänlaisia mahdollisuuksia hoitaa menestyksekkäästi hakemaansa tehtävää. Mutta se ei tietenkään estä valitusten tehtailemista ja suurta julkista katkeruutta, jos joku ilman tohtorintutkintoa tulee valituksi.
Tohtorius voi pätevöittää professoriksi tai tutkijaksi, mutta ei esimerkiksi johtajaksi. Yhtä vähän minä kirjoitan juttuja lehtiin maisterin tutkinnollani. Joku jo epäili, että olen sen takia katkera yliopistoa kohtaan, etten pärjännyt opinnoissani - päinvastoin, minua hävettää, että pärjäsin niin hyvin niin olemattomalla panoksella. Eikä se johdu siitä, että olisin jotenkin ylivertaisen älykäs tai lahjakas, vaan siitä, että vaatimustaso oli lähes olematon.
Enkä sitä paitsi ole lainkaan katkera yliopistolle. Siellä oli erittäin hienoa. Vaikka luennoilta tai tenttikirjoista en paljon oppinutkaan, akateeminen vapaus sopi minulle hyvin. Väitän, että imin omalla ajallani ihan riittävästi yleissivistystä maailmankirjallisuudesta ja paljon osaamista omista kiinnostuksenkohteistani, jopa siitä viinanjuomisesta. (Ja jos se tekee minut sopimattomaksi vastaanottamaan partiolaisparaatia, niin partiolaiset varmaan ilmoittelevat itse :) )
Ei yleissivistyksen kartuttamiseen työelämässä juuri aikaa ole. Mutta jos puhutaan ammatillisten asioiden oppimisesta, osaamisesta ja sen sellaisesta, työelämä on ylivoimaisesti paras opettaja.
Sen takia ei voi mahtua tajuntaan, että jotkut marisevat esimerkiksi Lauri Ihalaisen (tiedän, on demari, ja minä en saisi sanoa tästä siis mitään) nimittämisestä valtakunnan sovittelijaksi. Kukaan ei edes kiistä, etteikö hän olisi suurin piirtein osaavin kuviteltavissa oleva elävä ihminen tuolle postille, mutta kun hänellä ei ole sitä yliopistotutkintoa. Voi voi.
Ihalainen olisi varmaan ihan huikeasti pätevämpi valtakunnansovittelijaksi, jos mies olisi opiskellut aikanaan seitsemän vuotta etnomusikologiaa ja tietäisii kaiken bongorumpujen mystisestä dialektiikasta suhteessa Nandi-heimon metsästysriittien muotoutumiseen paleotsooisen kauden jälkeen.
Vai onko sittenkin meidän kaikkien kannalta parempi, että aika on kulunut työmarkkinapolitiikkaan tutustumiseen?
Hattulaa on totuttu pitämään Kanta-Hämeen vahvan talouden kuntana. Nyörit on pidetty tiukalla, veroprosentti alhaalla, eikä velanottoon ole suistuttu.
Tämän on mahdollistanut hyvin pitkälle se, että monet tarvittavat palvelut, etupäässä liikunta- ja kulttuurisellaiset ovat olleet tarjolla naapurissa. Joku voisi kutsua sitä vaikka loisimiseksi, joku toinen varmaan suureksi viisaudeksi. Asuinpaikasta ja näkökulmasta riippuen.
Mutta pää on tullut vetävän käteen Hattulassakin, kun katsoo viime vuoden tilinpäätöstietoja. Kuntatalouden parhaana mittarina pidetty vuosikate hulahti Hattulassa karmeasti 1,7 miljoonaa euroa miinukselle. Vuosikate kertoo sen, kuinka paljon rahoitus kattaa juoksevista päivittäisistä menoista. Eli Hattula käytännössä otti syömävelkaa tuon vajaan pari miljoonaa viime vuonna.
Muissa Hämeenlinnan seudun kunnissa tilanne ja viime vuosi on ja oli niin ikään surkea, mutta vuosikatekriteerillä sentään huomattavasti positiivisempi. Kalvola ja Lammi menivät vuosikatteessa 0,8 ja 0,7 miljoonaa miinukselle, mutta Tuuloksen 1,1 miljoonan tulos ja muiden nollavuosikatteet tasoittivat tilannetta.
Hattulalla toki on muita pienempi veroprosentti, mutta ainoastaan 0,25 äyriä. Sen korottaminen 18:aan ei vielä tuo kassaan kuin ropoja, joilla ei tuota vuosikatteen alijäämää kurota umpeen kuin murto-osa. Lisäksi Hattula on vuosien varrella pitänyt palvelunsa niin ”ohkaisena”, että niistäkään tuskin on varaa juuri niistää. Mitään ”ylimääräistä” ei ole tehty tai tarjottu, ja nähtäväksi jää, mitä terveydenhuollon kustannuksille tapahtuu Hattulan ja Janakkalan pienellä yhteistoiminta-alueella. Vaihtoehdoiksi Hattulalle jääkin lähinnä veroprosentin nosto ja lainanotto, niissä kun on vielä varaa seudun ja maan keskiarvoon nähden.
Miksikään kriisikunnaksi Hattulaa ei voikaan tituleerata. Sille ei sentään vielä ole käymässä niin kuin olisi käynyt Lammille ja Kalvolalle. Kriisikunnan kriteereiksi on veroprosentin ja lainamäärän lisäksi nostettu kattamattomien alijäämien määrä taseessa. Kunta ei voi mennä konkurssiin, mutta ajautuu ministeriön holhoukseen, jos alijäämää kertyy kahtena vuotena peräkkäin - ensimmäisenä yli 500 euroa per asukas ja toisena 1000 euroa.
Hämeen Sanomien juttu tänään ei kertonut, kuinka paljon Hattulalla on vanhoja ylijäämiä puskurina, joten sillä on turha spekuloida. Todennäköisesti niitä on kuitenkin kertynyt hyvin.
Oli miten oli, Hattulassa on edessä vähintään yhtä kovat talkoot kuin Hämeenlinnassakin. Kysymys kuuluu, kuinka pitkään Hattula pystyy jatkamaan miinusmerkkisten vuosikatteiden merkeissä ja pitämään veroprosenttia keinotekoisesti alhaalla. Onko omaisuutta myytäväksi enää (lämpöyhtiö meni viime vuonna, eikä siitä saadut rahat riittäneet kattamaan kuin puolet tehdyistä investoinneista)? Olivatko Onnisen elinkeinoinvestoinnit sittenkin liian iso kakku haukattavaksi pienen kunnan voimavaroille?
Näitä kysymyksiä varmaan joutuvat pähkäilemään - ja vielä paljon perinpohjaisemmin - Hattulan päättäjät kuin me ”kateelliset” naapurikuntalaiset.
Seudun talouskuntokilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi näyttääkin päätyvän ex-kotikuntani Janakkkala. Onko Janakkala sittenkin ihanteellisen kokoinen kunta palvelujen tuottamiseksi, kuten useat sikäläiset ovat hehkuttaneet? Jää nähtäväksi. Viime vuoden tulos oli hieno, vaikka jätetään pois omaisuuden myynnit. Tälle vuodelle tehtiin kuitenkin muuttovoiton vaatima todella kova virkapaketti, veroprosentti on jo valmiiksi ylhäällä ja velkaantuminen etenee kovaa vauhtia…
Kuinka kauan Janakkalassa (tai muuallakaan Suomessa) halutaan esimerkiksi maksaa vielä opiskeluihin liittyviä harjoitteluja tekeville lääkäreille 6000 euron kuukausipalkkaa? Saako lääkäreitä kohta enää millään hinnalla pieniin terveyskeskuksiin? Kaupungin- ja kunnanjohtajien palkkoja kritisoidaan, mutta kuinka kauan ihmisten oikeustajuun mahtuu se, että perustyötä terveyskeskuksissa tekeville kandeille ja eurolääkäreille maksetaan ensimmäisestä työstään yhtä paljon liksaa kuin koko organisaatiota johtavalle kunnanjohtajalle.
No, johtajien arvostus ei ole tässä maassa ollut koskaan kovin korkealla… Siksi hyviä sellaisia onkin varmaan niin vaikea löytää.
Tulihan nyt puhistua, vaikka sivuraiteille menikin.
Tänään sitten julkaistiin Hämeenlinnan ja siihen liittyneiden kuntien tilinpäätökset. Kaupunginhallituksen pöydän ääressä istuvat ovat saaneet jo ennakkotietoja, ja eilen luettavakseen myös kaikki pumaskat. Tylyä shittiä, jos sallitaan ilmaisu.
Vuonna 2008 talouskuri hukkui liitoshuumassa oikeastaan kaikilta muilta kunnilta paitsi Tuulokselta. Elvistelemistä ei ole kanta-Hämeenlinnallakaan, mutta toivottavasti näiden tietojen pohjalta selviää myös liitoskuntien asukkaille, miksi liitokset olivat välttämättömiä. Luvut eivät nimittäin peilaa pelkästään viime vuotta. Etenkin Lammin tilanne oli lähes katastrofaalinen. Kulurakenteella ja tehdyillä huonoilla päätöksillä kunnan taloutta ei olisi pystytty järjellisillä keinoilla tasapainottamaan tulevina vuosina. Kunnan taloussuunnitelman tasapainottaminen pohjautui sekä epärealistisiin odotuksiin että veronkorotuksiin entisestään 19,5:stä.
Nyt sitten kun kaikkien kuntien tulot veropohjan muodossa romahtavat kuluvana ja varsinkin ensi vuonna, Lammi olisi ollut käytännössä selvitystilassa. Lammilaiset ovat ymmärrettävästikin katkeria siitä, että kokevat palvelutasonsa joiltain osin heikentyvän kuntaliitoksen myötä. Jokainen tilinpäätökseen tutustuva kuitenkin ymmärtänee, että palvelutaso olisi romahtanut täysin ilman liitosta.
Kysymyksiä tulee myös muilta kaupunkilaisilta, niin uusilta kuin vanhoilta, miksi palvelutason harmonisoinnit täytyy tehdä heikoimpaan tasoon, tai ainakin lähelle. Siihen on varsin yksinkertainen syy. Me olemme eläneet holtittomasti yli varojemme. Me olemme pahassa kusessa. Sen takia.
On realiteetti, että menot täytyy jollain tavalla sopeuttaa tuloihin. Pellossa eläminen olisi voinut kenties jatkua, jos talouskehitys olisi jatkunut samanlaisena kuin viime vuosina, mutta tuskin sittenkään. Onneksi nyt on resursseja sentään korottaa veroja, ottaa lainaa ja harteita sopeutua ilman äkkinäisiä paniikkiratkaisuja.
Ja kyllä, kuulen korvissani, kuinka tämäntyyppiseen puheenvuoroon ”kansa” suhtautuu. Kaikki rahat on hassattu HPK:lle, rantapaviljonkeihin, tosi-tv:seen ja herrojen huveihin. Mutta kun ei ole. Alijäämät tulevat puoleksi (asukaslukuihin nähden ylivoimaisessa suhteessa) liittyvistä kunnista, joissa ei ole tehty perinteisesti kuin niitä ”hyviä asioita”, ja kantakaupunginkin osalta ylivoimaisesti suurimmalta osalta erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuoltoon tehtyjen hervottomien 7 miljoonan budjettilisäysten osalta. Jäähalli-investoinnit yms. eivät näy näissä luvuissa vielä sentilläkään.
Myös valtuuston vaikutusmahdollisuuksia on tivattu. Valtuusto pääsee priorisoimaan ja linjaamaan ihan pikapuoliin. Itse olen aistinut jo käytetyistä puheenvuoroista ja keskusteluista sellaista, että kulujen karsimisen ja toliminnan tehostamisen tarve on ymmärretty. Kuitenkin halutaan pitää painopistealueita, eikä käyttää puhdasta juustohöylää.
Tuo painopistealue olisi lapset ja nuoret, koulut ja päiväkodit.
|
|
|